Ensimmäinen opiskeluperiodi takana

Ja niin myös syysloma. Täytyy myöntää, että yllättävän hyvin ensimmäiset opiskelukuukaudet ovat sujuneet. Alkuun jännitti ensimmäiset tentit ja se, kuinka niissä pärjää ja kaiken maailman huijarisyndroomat päällä sitä tuskasteli että entäs jos kaikki huomaakin että olen aivan väärässä paikassa, tyhmä enkä ymmärrä mitään. No, onneksi nämä huolet nyt hälvenivät tenttitulosten jälkeen, vaikka tenttien tekeminen ei itselleni vahvinta aluetta olekaan. Onneksi seuraavilla kursseilla taitaa olla mahdollisuutena tehdä tentin sijaan essee.

Tavallaan olen tässä vähän odotellut, että koska se kamelin selkä napsahtaa. Suostuin tekemään sijaisuuksia Attendolla, vaikka jo edellisessä periodissa tuntui, että aikani ei todellakaan riittänyt kaikkeen mihin olisi ehkä pitänyt. Esimerkiksi pariin tenttiin lukeminen jäi vähälle, ja tietysti se näkyy arvosanassa vaikka tietää, että olisi sitä pystynyt parempaankin. Tietysti tässä kaikkea touhutessa sitä koko ajan omalla tavallaan potee huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole aikaa oman lapsen kanssa niin paljon kuin haluaisi. Tavallaan olisi ihanaa vain olla tytön kanssa kotona niin kuin vielä viime keväänä, mutta kun opiskelupaikan sai niin olihan se otettava vastaan. Pari vuoroa silloin tällöin on ihan hyvä käydä tekemässä töitäkin niin ei ole taloudellisesti ihan niin tiukkaa.

Oikeastaan kaikesta tästä joka paikkaan repeämisestä tuntuu kärsivän eniten parisuhde. Kun on opiskelut, työt, lapsi ja tietysti erinäiset harrastusluonteiset jutut niin se mies tahtoo aina jäädä vähän kaiken muun jalkoihin. Onneksi hän on kuitenkin nostanut asian esille, sillä sitä kun vaan elää arkea ja tavallaan alkaa vain suorittaa kaikkea niin siinä äkkiä jotkin tärkeät asiat saattavat jäädä vähemmälle huomiolle. Mainitsinkin ystävälleni tuossa yhtenä päivänä, että emme ole mieheni kanssa käyneet missään kahdestaan lähes kahteen vuoteen. Tämä osittain siitä syystä, että meillä ei ole ihan lähellä sellaista tukiverkostoa, joka asian olisi voinut mahdollistaa. No, tiedänkin mitä toivon vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi tänä vuonna.

Opiskelijatapahtumissa en niin kauheasti ole ollut mukana, juurikin jo edellämainituista syistä. Fuksiseikkailu oli ihan hauska kokemus ja ensimmäiset sitsini menivät nekin ihan hyvin, vaikkakin kyseenalaistan vähän koko käytännön. Ei ehkä ole minun juttuni istua montaa tuntia paikallaan, ruokaa nenän edessä jota ei ehdi syödä ja laulaa pöhköjä lauluja (tai ylipäätänsä laulaa) sekä juoda alkoholia turhankin paljon. Mutta osallistukoot ne ketkä tykkää, itse kaipaisin tapahtumilta enemmän sosiaalista kanssakäymistä, liikettä ja että olisi oikeasti hauskaa sen sijaan, että kuunnellaan vaan turhanpäiväisiä puheita ja lauluja. Pitäkää vain minua sivistymättömänä, sellainenhan minä vähän olenkin.

Ensimmäinen periodi piti osaltani sisällään siis käytännössä johdatuskursseja sosiaalitieteisiin ja sosiaalityöhön sekä tein myös kriminologian kurssin, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Nyt alkaneessa periodissa pääsemme tutustumaan sosiaalipsykologian ihmeelliseen maailmaan, yhteiskuntapolitiikan kysymyksiin, sosiaalisiin kysymyksiin ja ihmiskäsitykseen sekä lisäksi itselläni on yksi englanninkielinen kurssi Welfare State Theory. Tällaisia tuntemuksia tällä kertaa, suunnittelin kirjoittavani yhden postauksen kriminologian innoittamana jossakin vaiheessa mutta sitä saatte vielä odottaa.

  - Fabu

Ensimmäinen askel on vaikein

Aikuisiällä on tuntunut hyvin ylivoimaiselta muodostaa ystävyyssuhteita. Lapsuuden aikaisista ystävistä vain pariin tulee oltua edelleen yhteydessä ja kaikki asuvat tietenkin eri paikkakunnilla niin kuin myös entiset opiskelutoveritkin. Aikataulujen sovittaminen on välillä haastavaa ja tiheimmilläänkin nähdään puolen vuoden välein. On mukavaa tietää, että olemassa on ihmisiä, joihin voi olla yhteydessä koska vain, mutta välimatka ja elämien irrallisuus vaikuttavat kuitenkin siihen, että saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi kun asuinpaikkakunnalla ei ole keskustelukumppania oman perheen lisäksi.

Vaikka olen hakeutunut vanhempainvapaiden sun muiden aikana erinäisiin aktiviteetteihin ja tapaamisiin, niin lopulta käteen on jäänyt tyhjä arpa. Keskustelut kyseisissä tapauksissa jäävät hyvin pinnallisiksi ja mutsien keskinäinen kilpavarustelu tappaa kaiken mielenkiinnon lähempään tuttavuuteen. Oikeastaan noissa tapaamisissa ihmisiä ei yhdistä mikään muu kuin äitiys ja tuohon kirjavaan joukkoon mahtuu paljon erilaisia ihmisiä eri sosiaaliluokista ja ikäluokista sekä erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Pääasiassa keskustelut tietysti pyörivät äitiydessä ja lapsissa, mutta nuo keskustelut eivät tuo juurikaan esille mitään keskustelijoista itsestään.

Nuorempana oli myös helpompi päästää uusia ihmisiä elämäänsä, mutta pieleen menneet ihmissuhteet ovat ainakin saaneet minut olemaan melko varpaillani uusien ihmisten kanssa ja tulee puntaroitua tarkemmin mitä kertoo itsestään ja kenelle. Vaatii myös uskallusta ottaa se ensimmäinen askel ja tarjota omaa ystävyyttä jollekin toiselle. Monet ystävyyssuhteet jäävätkin muodostumatta todennäköisesti siitä syystä, että kumpikaan osapuoli ei uskalla ottaa tuota ensimmäistä askelta. Molemmat osapuolet saattavat odottaa toisen ottavan sen askeleen ja ajatukset saattavat olla sellaisia, että ei haluta tyrkyttää seuraansa toiselle tai sitten oletetaan, että toista ei kiinnosta olla tekemisissä kun ei tuota kiinnostusta konkreettisesti näytetä, vaan jäädään odottamaan toisen ottavan sen ensimmäisen askeleen.

Yllättävää kyllä, itse olen uskaltanut olla se ensimmäisen askeleen ottaja. Kun antaa toiselle oman puhelinnumeron ja toteaa, että laittaa viestiä jos kiinnostaa käydä tekemässä jotain vaikkapa lasten kanssa, niin tällöin on siirtänyt sen seuraavan askeleen ottamisen toiselle ja hänen toimistaan riippuu se, jatkuuko yhteydenpito.

Haluankin rohkaista ihmisiä ottamaan tuon ensimmäisen askeleen, sillä ei se mitään ota jos ei annakaan! Jos kohtaat mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla ja mukava viettää aikaa niin eikö kannattaisi ainakin yrittää?

- Fabu

Oodi äitiydelle

Mistä olisikaan sopivampaa kirjoittaa äitienpäivänä kuin äitiydestä? Jokaisella tuntuu olevan siitä oma subjektiivinen näkemyksensä, vaikkei äiti olisikaan. Äidit kokevat välillä hurjiakin paineita yhteiskunnan luomien mielikuvien vuoksi ja lähes kaikesta, mitä lapsi ikinä tekeekään, syytetään yleensä äitejä.

Minusta on surullista, että edelleen on yleinen ajatus, että lapsen jälkeen ei ole enää omaa elämää tai parisuhdetta ja kroppakin on lopullisesti pilalla... Myönnän, kun tyttäreni oli vauva-aikana minussa kiinni 24/7, niin kyllä siinä vähän tuntui, että on vain jonkin sortin syöttökone. Lapsi ei ole kuitenkaan estänyt minua edes siinä vaiheessa tekemästä omia juttujani, kuten avoimen yliopiston opintoja ja suoritin tytyn ollessa kahden kuukauden ikäinen myös lyhyen opintoihini kuuluneen harjoittelupätkän. Tämän mahdollistamisesta suuri kiitos kuuluu miehelleni, joka on ollut alusta asti valmis ottamaan roolia vanhempana ja näin myös itselläni on mahdollisuus kokea äitiys iloisena ja maailmaa avartavana asiana sen sijaan, että sen kokisi millään tapaa rajoittavana.

Täytyy kuitenkin myöntää, että henkilökohtaisesti yllätyin äitiyden helppoudesta (älkää kivittäkö), sillä olin henkisesti varautunut koliikkilapseen, jonka vuoksi en nukkuisi enää koskaan. Päinvastoin, tyttäreni nukkui öisin kuin enkeli heräten välillä syömään ja tämän jälkeen taas uni maistui.

On myös onni, että olemme säästyneet korvatulehduksilta ja muilta sairastumisilta. Olen päässyt paljon helpommalla (ainakin tähän asti) kuin olisin koskaan kuvitellut. Kaikki kauhukertomukset niin synnytyksestä kuin vauva-ajasta ovat osaltani lentäneet romukoppaan. Tämä huolettomuus on kuitenkin muistuttaa minua siitä, että mikään ei takaa seuraavan lapsen kanssa asioiden menevän yhtä helposti. Elän kuitenkin nyt elämäni onnellisinta aikaa ja uskonkin lapsilukuni jäävän yhteen. Se ei kuitenkaan tee minusta vähemmän äitiä kuin monilapsisten perheiden äideistä, joita kuitenkin arvostan suunnattomasti.

Yhden lapsen kanssa on vielä helppoa mennä joka paikkaan ja antaa hänelle tarvitsemansa huomio ja syli. Meillä ei myöskään ole sellaista tukiverkostoa, että voisimme vain viedä lapset jollekin hoitoon. Tyttö on nyt 14 kuukautta eikä ole ollut kertaakaan hoidossa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt itseäni käymästä viikonloppuisin kauempana lähitapaamisissa koskien opintojani, sillä olemme saaneet homman toimimaan ihan hyvin.

Äitiyden myöstä en myöskään ole kokenut muuttuneeni ihmisenä tai "mammautuneeni". Totta kai lapsen tulo elämään vaikuttaa suuresti, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. On ihanaa seurata, kuinka pieni kasvaa ja kehittyy, oppii ja oivaltaa ja innostuu mitä ihmeellisimmistä asioista! Vaikka en koe muuttuneeni ihmisenä, äitiys on opettanut paljon ja ehkä tärkeimpiä opetuksia on ollut, että kannattaa vähän höllentää välillä!

Äitiys on ihana asia. Oma äitiys on saanut minut myös ymmärtämään paremmin omaa äitiäni ja hänen tekojaan ja toimintatapojaan. Ollaanhan myötätuntoisia ja ymmärtäväisiä äitejä kohtaan!

Hyvää äitienpäivää!

-Fabu