Ensimmäinen opiskeluperiodi takana

Ja niin myös syysloma. Täytyy myöntää, että yllättävän hyvin ensimmäiset opiskelukuukaudet ovat sujuneet. Alkuun jännitti ensimmäiset tentit ja se, kuinka niissä pärjää ja kaiken maailman huijarisyndroomat päällä sitä tuskasteli että entäs jos kaikki huomaakin että olen aivan väärässä paikassa, tyhmä enkä ymmärrä mitään. No, onneksi nämä huolet nyt hälvenivät tenttitulosten jälkeen, vaikka tenttien tekeminen ei itselleni vahvinta aluetta olekaan. Onneksi seuraavilla kursseilla taitaa olla mahdollisuutena tehdä tentin sijaan essee.

Tavallaan olen tässä vähän odotellut, että koska se kamelin selkä napsahtaa. Suostuin tekemään sijaisuuksia Attendolla, vaikka jo edellisessä periodissa tuntui, että aikani ei todellakaan riittänyt kaikkeen mihin olisi ehkä pitänyt. Esimerkiksi pariin tenttiin lukeminen jäi vähälle, ja tietysti se näkyy arvosanassa vaikka tietää, että olisi sitä pystynyt parempaankin. Tietysti tässä kaikkea touhutessa sitä koko ajan omalla tavallaan potee huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole aikaa oman lapsen kanssa niin paljon kuin haluaisi. Tavallaan olisi ihanaa vain olla tytön kanssa kotona niin kuin vielä viime keväänä, mutta kun opiskelupaikan sai niin olihan se otettava vastaan. Pari vuoroa silloin tällöin on ihan hyvä käydä tekemässä töitäkin niin ei ole taloudellisesti ihan niin tiukkaa.

Oikeastaan kaikesta tästä joka paikkaan repeämisestä tuntuu kärsivän eniten parisuhde. Kun on opiskelut, työt, lapsi ja tietysti erinäiset harrastusluonteiset jutut niin se mies tahtoo aina jäädä vähän kaiken muun jalkoihin. Onneksi hän on kuitenkin nostanut asian esille, sillä sitä kun vaan elää arkea ja tavallaan alkaa vain suorittaa kaikkea niin siinä äkkiä jotkin tärkeät asiat saattavat jäädä vähemmälle huomiolle. Mainitsinkin ystävälleni tuossa yhtenä päivänä, että emme ole mieheni kanssa käyneet missään kahdestaan lähes kahteen vuoteen. Tämä osittain siitä syystä, että meillä ei ole ihan lähellä sellaista tukiverkostoa, joka asian olisi voinut mahdollistaa. No, tiedänkin mitä toivon vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi tänä vuonna.

Opiskelijatapahtumissa en niin kauheasti ole ollut mukana, juurikin jo edellämainituista syistä. Fuksiseikkailu oli ihan hauska kokemus ja ensimmäiset sitsini menivät nekin ihan hyvin, vaikkakin kyseenalaistan vähän koko käytännön. Ei ehkä ole minun juttuni istua montaa tuntia paikallaan, ruokaa nenän edessä jota ei ehdi syödä ja laulaa pöhköjä lauluja (tai ylipäätänsä laulaa) sekä juoda alkoholia turhankin paljon. Mutta osallistukoot ne ketkä tykkää, itse kaipaisin tapahtumilta enemmän sosiaalista kanssakäymistä, liikettä ja että olisi oikeasti hauskaa sen sijaan, että kuunnellaan vaan turhanpäiväisiä puheita ja lauluja. Pitäkää vain minua sivistymättömänä, sellainenhan minä vähän olenkin.

Ensimmäinen periodi piti osaltani sisällään siis käytännössä johdatuskursseja sosiaalitieteisiin ja sosiaalityöhön sekä tein myös kriminologian kurssin, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Nyt alkaneessa periodissa pääsemme tutustumaan sosiaalipsykologian ihmeelliseen maailmaan, yhteiskuntapolitiikan kysymyksiin, sosiaalisiin kysymyksiin ja ihmiskäsitykseen sekä lisäksi itselläni on yksi englanninkielinen kurssi Welfare State Theory. Tällaisia tuntemuksia tällä kertaa, suunnittelin kirjoittavani yhden postauksen kriminologian innoittamana jossakin vaiheessa mutta sitä saatte vielä odottaa.

  - Fabu

Sähköautokiima

Olen pitkään miettinyt, miksi ihmeessä kovasti pyritään muuttamaan autokantaa sähköiseksi ympäristöystävällisyyteen vedoten. Niin kauan kuin sähköä joudutaan tuottamaan ympäristöä kuormittavilla tavoilla, on pohdittava myös muita vaihtoehtoja, mikäli pyritään ekologisuuteen liikenteessä.

Itse olen haaveillut pitkään muutoksesta bensiinikäyttöiseen autoomme, mutta valitettavasti taloudellinen tilanne ei ole vielä sitä sallinut. Olisi hienoa saada asennettua siihen kaasuvermeet, sillä maakaasun lisäksi on mahdollista ajaa oikeasti ympäristöystävällisellä biokaasulla. Plussaa on tietenkin myös, että biokaasua voidaan tuottaa kotimaassa, joten mikäs sen parempi ratkaisu! Tuntuu, että sähköautot on nostettu yleiseen tietoisuuteen ainoana oikeana ratkaisuna.

Loppujen lopuksi tuollainen muutos ei suuri investointi ole, mutta valitettavasti kaasuautoiluakin osataan verottaa. On aivan älyvapaata, että juurikin ympäristöystävällisintä vaihtoehtoa polttomoottoriautoissa verotetaan sitten näin? Eikös sen käyttövoimaveron voisi siirtää bensiiniautoihin? Ja jos on kaasujärjestelmä jälkiasennettuna niin putoaa reilusti tai lähtisi vero siinä vaiheessa kokonaan pois? Varmasti saataisiin vauhtia noihin autojen muutoksiin ja en sitten tiedä, kuinka lisääntynyt kysyntä vaikuttaa asennusjärjestelmien hintoihin, tulevatko hinnat alas? Työllistävä vaikutus tällä ainakin olisi.

En myöskään ymmärrä, miksei kaasuautoiksi konvertoituja vanhempia käytettyjä autoja ole kovin paljoa myynnissä. Vaikka muutoshyvitys 1000e on suuri summa, niin siihen lisäksi jostain vielä 2000e on vielä suurempi investointi niin mieluummin ehkä itse hankkisin auton, johon muutokset on tehty jo valmiiksi.

En ymmärrä, miksi ihmeessä autojen valmistajilta tulee jatkuvalla syötöllä uusia automalleja ja näin kulutetaan rajallisia resursseja. Sähköautojen osalta huomionarvoista on myös se, että akkumateriaalien louhinnan ekologinen ja sosiaalinen kestävyys ovat kyseenalaisia.

Pidän kovasti autoilusta ja autoista, mutta vielä enemmän pidän ympäristöstä ja on ehkä tärkeämpää kiinnittää huomiota siihen, kuinka saadaan muutoksia lyhyellä aikavälillä sen sijaan, että yhtäkkiä jokaisella pitäisi olla sähköauto.

Kotimainen biokaasu on mielestäni ideaalein ratkaisu ja mielestäni on myös harmillista, kuinka dieselautot ovat saaneet lokaa viime aikoina. Oli aikanaan ihan parasta ajaa kaksipaikkaiseksi pakettiautoksi rekisteröidyllä 1.8T Audilla, jonka kulutus oli parhaillaan alle 5 l/100km ja tuolloin dieselin hintakin oli kohtuullinen. Käyttövoimavero autolle oli alle 100e/vuosi. Mutta sitten perheenlisäyksen vuoksi tarvittiin ne takapenkit ja taloudellisista syistä seuraavaksi oli bensa-auton vuoro. Diesel on kuitenkin mielestäni ympäristölle parempi vaihtoehto kuin bensiini, mutta valitettavasti kohuttujen hiukkaspäästöjensä vuoksi ei ehkä parempi ihmisille. Kuitenkin vielä pitkään raskaat ajoneuvot tulevat kulkemaan dieselillä, vaikkakin sähköistyminen on edennyt silläkin saralla.

Pyrin kuitenkin aina hyödyntämään julkisia, mikäli mahdollista. Samoin omia jalkoja. On typerää, että valtion toimesta tuetaan kaikkein hyvätuloisimpien marginaalisia sähköautohankintoja. Mielestäni pitäisi ennemmin tukea juurikin jo olemassa olevan autokannan muuttamista ympäristöystävällisemmäksi, mikäli liikenteen hiilidioksidipäästöjä halutaan pienentää. Tässäkin on hyvä tiedostaa Suomen liikenteen päästöjen osuus globaalissa mittakaavassa, joka ei todellakaan ole päätähuimaava ja lopulta silläkään ei ole globaalisti merkitystä vaikka Suomessa pysähtyisi kaikki liikenne. Suurempia ongelmia ovat Suomessa energiantuotanto (myös niitä sähköautoja varten), kulutus, kulutus ja vielä kerran kulutus (epäekologinen sellainen). Kuitenkin näiden suurempien ongelmien ohella toivon, että autoilusta saadaan ekologisempaa niin Suomessa kuin muualla maailmassakin ja voimme toimia hyvänä suunnannäyttäjänä. En näe mitään ekologisempaa autoiluni osalta, kuin että voisin ajaa -05 Volkkarimme loppuun kotimaisella biokaasulla ennen seuraavan käytetyn auton hankintaa.

-Fabu

Tunteiden vuoristorata

Viimeisimmästä kirjoituksestani on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa ja kirjoitustauon pitäminen oli tietoinen valinta siinä vaiheessa kun tuntui että töissä käyminen, kodin pyörittäminen ja koulun alkuun valmistautuminen veivät jo kovin paljon energiaa.

Vaikka vielä siinä vaiheessa odotin opintojen alkamista innolla kun tieto opiskelupaikasta tuli, niin yllättäen koulun alkaessa mieli oli jotenkin matalalla. En oikein ole itsekään varma, mistä se johtui, mutta epäilen vähän, että tietynlaiset alitajunnan syöverteissä piilotelleet tiedostamattomat pelot yliopistossa opiskelua kohtaan vaikuttivat asiaan.

Orientaatioviikko meni kuitenkin nopeasti ja sen aikana sai vähän omiakin fiiliksiä kohennettua. Tietysti omalla tavallaan kaikki puheet siitä, kuinka etuoikeutettuja olimme päästessämme opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja kuinka arvostettu instituutio on kyseessä, lisäsivät omaa epävarmuutta ja saivatkin pohtimaan sellaisia ajatuksia että olenkohan nyt ihan oikeassa paikassa.

Olen kyseenalaistanut oikeuttani opiskella täällä jo useampaan otteeseen, vaikka opintojen alkamisesta on vasta vähän aikaa. Jännitän myös ensimmäisiä tenttejä kovasti, sillä asioiden opettelu ulkoa kirjoja lukemalla ei ole itselleni se paras mahdollinen tapa oppia asioita.

Olen kuitenkin hyvin iloinen siitä, että olen löytänyt ryhmän samankaltaisia opiskelijoita, joiden kanssa on helppo olla ja pystymme yhdessä tsemppaamaan toisiamme tentteihin esimerkiksi lukupiirien avulla. Pelko sopeutumattomuudesta oli siis osaltani hieman turhaa, vaikka tietyllä tavalla itseni luentosaleissa ja muutenkin kampusympäristössä tunnenkin olevani erilainen, poikkeava. Kuitenkin näen sen vain voimavarana ja vahvuutena, että pystyn tarkastelemaan asioita monesta perspektiivistä eikä näkemykseni asioista ole enää niin mustavalkoinen kuin kymmenen vuotta sitten.

En oikeastaan ole vielä osallistunut mihinkään opiskelijoiden aktiviteetteihin, mutta tämä asia korjaantuu onneksi huomenna! Minut saatiin ylipuhuttua osallistumaan fuksiseikkailuun, jossa käydään läpi erilaisia rasteja ja joukkueella täytyy olla jokin pukeutumisteema. Haluaisin kovasti paljastaa omamme, mutta se vaarantaisi minun anonymiteettini, joten voitte vain arvailla missä joukkueessa vuoden 2019 Fuksiseikkailussa Fabu oikein onkaan ollut. Tämän lisäksi osallistun myös ensimmäisille sitseilleni sunnuntaina. Kyseessä Konstruktion fuksisitsit ja niihin osallistumista puntaroin paljon ihan vain sen vuoksi, että sinne ilmoitettiin pukukoodiksi "Coctail+flowers". Ensimmäiseksi mietin että mitä ihmettä se nyt sitten käytännössä tarkoittaa ja järkytyshän oli melkoinen siinä vaiheessa kun ymmärsin, että minun pitäisi pukeutua mekkoon ja tähän vielä liitettynä kukkateema, niin perääntymiseni osallistumisesta ei ollut kaukana. Löysin kirpparilta kuitenkin onneksi ihan kelvollisen. Lisäksi aktivoiduin hieman ja liityin Hämäläis-Osakuntaan! Aion kuitenkin kirjoittaa näistä kokemuksista tarkemmin myöhemmin!

Oman haasteensa opintojen osalta näin alkuvaiheessa muodostavat kaikille sosiaalitieteiden opiskelijoille pakolliset kurssit, joiden tarkoitus on ikään kuin auttaa vasta opintonsa aloittavia saamaan kosketuspintaa eri suuntautumisaloihin. Kurssit ovat ihan mielenkiintoisia, mutta osaltani suuntautumislinja jolle tähtään on jo selvä ja omalla tavallaan turhauttaa käydä sitten eri johdantokursseja. Yritän kuitenkin nähdä asian positiivisessa valossa ja ajattelen saavani erilaisia ajattelun työkaluja ja mahdollisuuksia tarkastella asioita eri näkökulmista. Kuitenkin lopulta olemme kaikki valmistuessamme valtsikasta valtiotieteiden maistereita, joten sillä suuntautumisella ei niin suurta painoarvoa ole. Poikkeuksena kuitenkin sosiaalityön linja, sillä sosiaalityön opinnot suoritettuaan voi hakea laillistetun sosiaalityöntekijän nimikettä itselleen ja voi siis tämän jälkeen toimia sosiaalityöntekijän työtehtävissä.

Olen kuitenkin hyvin onnellinen opiskelupaikasta, vaikka tavallaan pelkäänkin joutuvani kerta toisensa jälkeen, tentti tentiltä, todistelemaan oikeutustani opiskella Helsingin yliopistossa. Teen kuitenkin parhaani ja pyrin siihen, että opintoni etenevät toivotunlaisesti ja se todennäköisesti riittää ihan hyvin.

Itselle tärkeiden paikkojen vaakunat löytyivät osakuntatalon seinältä.

- Fabu

V*tun suvakkih*ora

Olin ajatellut kirjoittaa tärkeästä aiheesta ja Aamupostin "Raivo räjähtää somessa"-juttu 5.5.2019 sai minut toteuttamaan ajatukseni. Tuo kyseinen juttu käsittelee vihapuhetta yleisemminkin ja on kyllä lukemisen arvoinen. Harmi kuitenkin, että juttu on maksumuurin takana, mutta jos jostain saa käsiinsä tuon sunnuntain ilmaislehden niin kannattaa lukaista! Jutussa käsitellään myös ihmisten kasvokkain saamaa törkypalautetta ja kohtaamaa väkivaltaa hoitotyössä. Linkki sähköiseen kirjoitukseen: https://www.aamuposti.fi/artikkeli/767018-tama-seikka-erottaa-kritiikin-vihapuheesta-somessa-on-nahtavissa-samanlaista

Nykyisten viestintävälineiden helppokäyttöisyys madaltaa kynnystä hieman kyseenalaistenkin viestien lähettämiseen. On käsittämätöntä, että jopa omalla nimellä saatetaan nykyään oksentaa jos minkälaisia ajatuksia kaiken kansan nähtäville. Hurjinta on ajatella, että oikeasti elämme sellaisten ihmisten keskellä, jotka suoranaisesti toivovat pahaa toisille. Kaikki möläytykset, jotka toivovat suoraan pahaa toiselle ja muut saman tapaiset ulostulot saavat pohtimaan sitä, kuinka kaukana sivistyksestä vielä olemmekaan. Myös koulukiusaamisessa sosiaalinen media ja viestittely on nykyään olennainen osa.

Asiaa ei auta yhtään nykyinen uhriutumisen kulttuuri, jossa mieli pahoitetaan ymmärtämällä asiat tahallaan väärin. Esimerkiksi se, jos kirjoittaisin siitä, kuinka ihania tyttölapset ovat, niin joku kääntäisi sen niin että vihaan poikia. Ei, en vihaa, mutta se ei estä jotakuta ajattelemasta niin. Tuntuu kuin ihmisten tekstinlukutaito ja luetun ymmärtäminen olisivat kokeneet rankan inflaation. Se, kun otetaan kantaa uutisjuttuihin perehtymättä uutisen sisältöön on mielestäni yksi ärsyttävimpiä kommentoinnin tapoja. Kuinka voi kommentoida jotakin, mihin ei ole perehtynyt? 

Netissä on kuitenkin hyvä säilyttää anonymiteetin mahdollisuus, mutta sen varjolla ei pitäisi saada tapahtua suoranaista loukkaamista, herjaamista ja vihapuhetta. Onneksi kuitenkin viestien IP-osoitteet voidaan jäljittää ja monissa tapauksissa saadaan kyllä kirjoittaja selville. Monet vetoavatkin sananvapauteen kirjoitustensa osalta, mutta luulen, että jokainen todellisuudessa tietää mitä sananvapaudella tarkoitetaan ja mitä ei. Kuitenkin rajoittaminen asiallisen keskustelun osalta tietyistä aiheista on mielestäni paheksuttavaa, koska se on sitä sananvapauden kaventamista. Kaikesta pitää saada voida puhua, kunhan se tehdään asiallisesti!

Kritiikki on aina sallittua ja tervetullutta, mutta on myös tärkeää muistaa missä menee raja. Kritisointia ei ole, että sanoo "olet ihan tyhmä". Siinä vaiheessa kun asian sijaan arvostellaan ihmistä, mennään metsään. Kritiikin pitäisi keskittyä henkilön esittämään asiaan eikä siinäkään tapauksessa kritiikkiä ole, että kirjoitetaan "tämä oli ihan paskaa", se on mielipide.

Olen usein omalta osaltani turvautunut hyvään ohjenuoraan "jos et osaa sanoa mitään rakentavaa, älä sano mitään", joka poikkeaa hieman alkuperäisestä jonkin kiltin sanomisesta. Muutenkin vallitsevan pahoinvoinnin ja negatiivisuuden ympäröimänä sitä toivoisi enemmän positiivisuutta kun työelämässäkin kaava tuntuu olevan, että hyvää palautetta on turha odottaa vaikka kaikki menisi hyvin, mutta odotapas jos teet virheen! Saat kuulla siitä ja pitkään!

Edellä kuvailemieni asioiden vuoksi haluan myös itse pyrkiä säilyttämään edes jonkinlaisen anonymiteetin verkossa, koska se todella vaikuttaa omaan mielialaan kun joutuu sanallisen hyökkäyksen uhriksi ja haukun kohteeksi. Kun toimin nimettömänä, kaiken negatiivisen voi ajatella koskevan vain mielipiteitäni ja ajatuksiani, sillä eiväthän kommentoijat tiedä kuka olen ja miten elämässäni toimin. Oletuksia ja johtopäätöksiä voi toki vetää ja jos jostakin olen itse saanut positiivista palautetta, se on ennakkoluulottomuus. 

Ennakkoluuloista olisikin hyvä monessa suhteessa päästää irti ja pyrkiä hankkimaan kaikenlaista informaatiota asioista ja näin myös opetella näkemään asioita myös eri näkökulmista. Harvoin se oma subjektiivinen näkemys on ainoa oikea ja usein löytyykin jonkinlainen kompromissi tai kultainen keskitie, joka tasoittaa ääripäitä. Tulevaisuudessa aion kirjoittaa monenlaisesta kahtiajakautumisesta Suomessa, mutta sitä odotellessa ollaanhan kaikki kohteliaita ja otetaan muidenkin tunteet huomioon, sillä emme elä täällä yksin.

- Fabu

Kova työ palkitaan

Kyllä, voin niin samastua otsikon sanomaan tällä hetkellä! Mennyt vuosi on ollut yhtä uurastusta ja reissaamista avoimen yliopiston opintojen suhteen ja vihdoinkin työ on tuottanut tulosta. Olin jo menettää uskoni, kun olin toisella varasijalla avoimen väylän kautta Helsingin yliopistoon. Kuka hullu nyt olisi ottamatta paikkaa vastaan?

No, niin vain sattui sitten sopivasti, että nousin tuolta varasijalta ja sain kuin sainkin paikan valtiotieteellisestä tiedekunnasta ja syksyllä sitten lähden lukemaan sosiaalitieteitä. Sosiaalityön pääsykokeen tulokset olivat ihan hyvät, mutta eivät tarpeeksi hyvät, sillä jäin 1,5 pisteen päähän alimmasta pistemäärästä Jyväskylään (varasija 44) ja roimasti enemmän Tampereelle (varasija 60). Pääsykokeen pisteeni riittivät kuitenkin heittämällä Rovaniemelle, mutta kyllä nyt mieluummin valitsen hieman epävarman opintosuunnan Helsingistä kuin että lähtisin reissaamaan Lapin yliopistoon eteläisestä Suomesta käsin.

Mikäli siis olen ymmärtänyt oikein, niin avoimen väylän kautta Helsinkiin saa opinto-oikeuden vain sosiaalitieteisiin ilman opintosuuntaa. Saattaa siis jopa olla (jos ymmärsin oikein), että pahimmassa tapauksessa joudunkin opintosuuntia määritettäessä opiskelemaan esimerkiksi sosiologiaa, sosiaalipsykologiaa tai yhteiskuntapolitiikkaa, vaikka itseäni kiinnostaisi opiskella vain ja ainoastaan sosiaalityötä. Saa siis nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Ajattelin kuitenkin kirjoitella opinnoista ja kuinka ne etenevät satunnaisten muiden aiheiden ohella, joten jos mielenkiintoa riittää niin pysykääs mukana etenkin syksyllä kun saadaan opinnot alkuun!

En ole oikein vielä itsekään sisäistänyt sitä, että nyt minulla todella on se opiskelupaikka ja syksyllä aloitan opinnot vieläpä Helsingin yliopistossa! Se, mitä haluan sanoa kaikille on, että ei ainakaan kannata luovuttaa, vaikka ei tällä kertaa olisi päässytkään opiskelemaan, vaan yrittää uudestaan ja etsiä mahdollisia muita vaihtoehtoja sisään pääsemiseksi. Itselleni avoimen opinnot osoittautuivat kultaakin kalliimmaksi opiskelupaikan osalta.

Mukavaa kesää!

  

- Fabu

Ensimmäinen askel on vaikein

Aikuisiällä on tuntunut hyvin ylivoimaiselta muodostaa ystävyyssuhteita. Lapsuuden aikaisista ystävistä vain pariin tulee oltua edelleen yhteydessä ja kaikki asuvat tietenkin eri paikkakunnilla niin kuin myös entiset opiskelutoveritkin. Aikataulujen sovittaminen on välillä haastavaa ja tiheimmilläänkin nähdään puolen vuoden välein. On mukavaa tietää, että olemassa on ihmisiä, joihin voi olla yhteydessä koska vain, mutta välimatka ja elämien irrallisuus vaikuttavat kuitenkin siihen, että saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi kun asuinpaikkakunnalla ei ole keskustelukumppania oman perheen lisäksi.

Vaikka olen hakeutunut vanhempainvapaiden sun muiden aikana erinäisiin aktiviteetteihin ja tapaamisiin, niin lopulta käteen on jäänyt tyhjä arpa. Keskustelut kyseisissä tapauksissa jäävät hyvin pinnallisiksi ja mutsien keskinäinen kilpavarustelu tappaa kaiken mielenkiinnon lähempään tuttavuuteen. Oikeastaan noissa tapaamisissa ihmisiä ei yhdistä mikään muu kuin äitiys ja tuohon kirjavaan joukkoon mahtuu paljon erilaisia ihmisiä eri sosiaaliluokista ja ikäluokista sekä erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Pääasiassa keskustelut tietysti pyörivät äitiydessä ja lapsissa, mutta nuo keskustelut eivät tuo juurikaan esille mitään keskustelijoista itsestään.

Nuorempana oli myös helpompi päästää uusia ihmisiä elämäänsä, mutta pieleen menneet ihmissuhteet ovat ainakin saaneet minut olemaan melko varpaillani uusien ihmisten kanssa ja tulee puntaroitua tarkemmin mitä kertoo itsestään ja kenelle. Vaatii myös uskallusta ottaa se ensimmäinen askel ja tarjota omaa ystävyyttä jollekin toiselle. Monet ystävyyssuhteet jäävätkin muodostumatta todennäköisesti siitä syystä, että kumpikaan osapuoli ei uskalla ottaa tuota ensimmäistä askelta. Molemmat osapuolet saattavat odottaa toisen ottavan sen askeleen ja ajatukset saattavat olla sellaisia, että ei haluta tyrkyttää seuraansa toiselle tai sitten oletetaan, että toista ei kiinnosta olla tekemisissä kun ei tuota kiinnostusta konkreettisesti näytetä, vaan jäädään odottamaan toisen ottavan sen ensimmäisen askeleen.

Yllättävää kyllä, itse olen uskaltanut olla se ensimmäisen askeleen ottaja. Kun antaa toiselle oman puhelinnumeron ja toteaa, että laittaa viestiä jos kiinnostaa käydä tekemässä jotain vaikkapa lasten kanssa, niin tällöin on siirtänyt sen seuraavan askeleen ottamisen toiselle ja hänen toimistaan riippuu se, jatkuuko yhteydenpito.

Haluankin rohkaista ihmisiä ottamaan tuon ensimmäisen askeleen, sillä ei se mitään ota jos ei annakaan! Jos kohtaat mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla ja mukava viettää aikaa niin eikö kannattaisi ainakin yrittää?

- Fabu

Jätteet on mun juttu

Voihan sen asian varmaan näinkin ilmaista, tosiaan ympäristöalan koulutuksella olen ajautunut työskentelemään jätteenkäsittelyalueilla. Aiemmin työskentelin kuntien omistamassa firmassa ja tällä hetkellä työskentelen voittoa tavoittelevassa yrityksessä ja on myönnettävä, että työskentelyilmapiirit eroavat toisistaan melkoisesti.

Päätoimisesti tällä hetkellä työnkuvaani kuuluu vaarallisten jätteiden lajittelu ja lastin pakkaaminen ja purkaminen. Oikeastaan suurin osa ajasta menee maalien, emäksisen jätteen, happojen, öljyjen, jäähdytinnesteiden ynnä muiden lajitteluun ja tosiaan nuo öljypöntöt pitää tyhjentää suurempiin tuhannen litran astioihin. Nykyisessä työpaikassa olen myös päässyt ajamaan ensimmäistä kertaa trukilla ja tarkoitukseni olisi siis kyetä hoitamaan myös lähtevien astioiden pakkaaminen rekkojen kyytiin, jota pidän vielä toistaiseksi hieman jännittävänä kuten myös lastin purkamista.

Pidän ehkä enemmän nykyisestä hommastani, sillä toisessa firmassa olennainen osa työtä oli asiakaspalvelu. Piti ohjeistaa asiakkaita, minne mikäkin menee ja vaarallisen jätteen keräyskierroksilla asiakkaat toivat maalit, öljyt ja muun roskan auton kyytiin. En voinut kuin ihmetellä tuolloin, kuinka hemmetin vaikeaa se lajittelu voi olla. Kun sanotaan, että se sohva menee sekajätteeseen, koska siinä on kangasta ja pehmusteita, niin silti asiakkaat heittävät sen sohvan puujätelavalle... Miksi!?

Ylipäätänsä lajittelun vaikeaksi kokemisen paljous on yllättänyt minut. Vaikka taloyhtiöillä on omat astiat eri jätejakeille niin silti heitetään vain kaikki sinne sekajätteeseen ja astia on parin päivän päästä tyhjentämisestä taas täysi. Toisaalta jos haluaa lajitella, pitäisi se tehdä oikein. Jotkut hyvää tarkoittavat lajittelijat tuntuvat heivaavan tietämättömyyttään muun muassa loisteputkia ja kaiken maailman epämääräistä lasimateriaalia lasin keräykseen. Ei, sinne eivät kuulu mitkään muut kuin kierrätettävä lasi. Ei siis juomalaseja, ikkunalasia ym. Itselle kun nämä asiat ovat jo iskostuneet selkärankaan melko nuorena, niin en voi kuin ihmetellä sitä, kuinka näinkin yksinkertainen asia voidaan kokea vaikeana.

Pitäisikö informaatiota lajittelusta ja kierrättämisestä lisätä? Tuntuu, että usein ihmiset nojautuvat selitykseen kierrättämättömyytensä osalta, joka kuulostaa tältä: "Kaikki ne jätteethän heivataan kuitenkin samaan paikkaan." Ei, vaan metallit käsitellään ominaan, koska voidaan tuottaa uusiometallia ja kaikki metallit ovat sekajätteen käsittelyssä ongelmallisia, kuten ollaan uutisista voitu lukea, kun pantittomat alumiinitölkit ovat aiheuttaneet ongelmia käsittelyprosessissa. Biojätteet, niistä voidaan tuottaa esimerkiksi biokaasua, joka ei taas onnistu jos ne on heitetty sekajätteen sekaan. Jotkut myös tuntuvat uskovan, että jossakin työntekijät lajittelevat sekajätteen käsin. Ei, eivät lajittele. Olisi mukavaa, kun ihmiset perehtyisivät paremmin siihen, mitä heidän tuottamilleen jätteille todella tapahtuu. Mistä kaikesta voidaan tuottaa uusiomateriaalia, mitkä hävitetään polttamalla ja mitä voidaan käyttää esimerkiksi maantäyteaineena. Jo sillä hetkellä, kun olemme ostamassa jotakin, voisimme miettiä, kuinka tämän hävittäminen onnistuu? Mitä tuotteelle tulee tapahtumaan ja kuinka nopeasti ostamisesta. Kannattaako heti poisheitettävää edes ostaa? 

Mielestäni jokaisella kuluttajalla olisi velvollisuus ainakin perehtyä siihen, kuinka jätteet pitäisi lajitella ja hävittää. On järkyttävää, että vielä nykypäivänäkin metsiin raahataan kaiken maailman kodinkoneita sun muuta, vaikka nuo saisi viedä ihan ilmaiseksi kierrätykseen. Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Kyse on kuitenkin hyvin pienestä asiasta ja niiden osalta lajittelemattomuuden ymmärrän, joilla ei ole niitä keräysastioita kotipihassa eikä välttämättä autoakaan, jonka kanssa lajitellut jätteet olisi helppo viedä keräykseen.

On hyvin absurdia, että vuonna 2019 ihmiset eivät halua tai osaa lajitella, vaikka ainakin itse olen kasvanut lajittelun kulttuuriin jo pienestä asti. Luin jonkun jutun ohimennen siitä, kuinka kaiken sekajätteeseen dumppaajat joutuisivat jossain vaiheessa maksumiehiksi, mutta se, kuinka kyseinen asia toteutettaisiin jäi hieman auki. Olisihan se kuitenkin ihan oikein, että ne, jotka ovat välinpitämättömiä ja saattavat aiheuttaa toimillaan kalliiksikin tulevia ongelmia erinäisissä käsittelyprosesseissa, maksaisivat myös sitten tuosta välinpitämättömyydestään. Tulevaisuudessa lajittelulla ja kierrätyksellä tulee olemaan aina vain tärkeämpi rooli, kun rajalliset resurssit hupenevat ja kaiken käyttäminen uudelleen on arkipäivää. On upeaa lukea kehityksestä, joka mahdollistaa vaatteiden uusiokäytön niin, että materiaaleista pystytään tekemään uusia vaatteita esimerkiksi sen sijaan, että aiheutettaisi eroosiota ja kulutettaisi hurjat määrät vettä puuvillan kasvattamisella.

Kun asioita miettii suuremmassa mittakaavassa, voi ymmärtää myös oman käyttäytymisen vaikutusta ja seurauksia. Kertakäyttökulttuuri alkaa olla tiensä päässä ja kulutushysteriaa pitäisi hillitä ja pohtia sitä, mitä todellisuudessa on aito hyvinvointi. Onko se mitattavissa kulutuksella ja sillä, kuinka paljon on varaa heittää pois ja ostaa uutta vai jollakin muulla mittarilla?

- Fabu