Ensimmäinen opiskeluperiodi takana

Ja niin myös syysloma. Täytyy myöntää, että yllättävän hyvin ensimmäiset opiskelukuukaudet ovat sujuneet. Alkuun jännitti ensimmäiset tentit ja se, kuinka niissä pärjää ja kaiken maailman huijarisyndroomat päällä sitä tuskasteli että entäs jos kaikki huomaakin että olen aivan väärässä paikassa, tyhmä enkä ymmärrä mitään. No, onneksi nämä huolet nyt hälvenivät tenttitulosten jälkeen, vaikka tenttien tekeminen ei itselleni vahvinta aluetta olekaan. Onneksi seuraavilla kursseilla taitaa olla mahdollisuutena tehdä tentin sijaan essee.

Tavallaan olen tässä vähän odotellut, että koska se kamelin selkä napsahtaa. Suostuin tekemään sijaisuuksia Attendolla, vaikka jo edellisessä periodissa tuntui, että aikani ei todellakaan riittänyt kaikkeen mihin olisi ehkä pitänyt. Esimerkiksi pariin tenttiin lukeminen jäi vähälle, ja tietysti se näkyy arvosanassa vaikka tietää, että olisi sitä pystynyt parempaankin. Tietysti tässä kaikkea touhutessa sitä koko ajan omalla tavallaan potee huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole aikaa oman lapsen kanssa niin paljon kuin haluaisi. Tavallaan olisi ihanaa vain olla tytön kanssa kotona niin kuin vielä viime keväänä, mutta kun opiskelupaikan sai niin olihan se otettava vastaan. Pari vuoroa silloin tällöin on ihan hyvä käydä tekemässä töitäkin niin ei ole taloudellisesti ihan niin tiukkaa.

Oikeastaan kaikesta tästä joka paikkaan repeämisestä tuntuu kärsivän eniten parisuhde. Kun on opiskelut, työt, lapsi ja tietysti erinäiset harrastusluonteiset jutut niin se mies tahtoo aina jäädä vähän kaiken muun jalkoihin. Onneksi hän on kuitenkin nostanut asian esille, sillä sitä kun vaan elää arkea ja tavallaan alkaa vain suorittaa kaikkea niin siinä äkkiä jotkin tärkeät asiat saattavat jäädä vähemmälle huomiolle. Mainitsinkin ystävälleni tuossa yhtenä päivänä, että emme ole mieheni kanssa käyneet missään kahdestaan lähes kahteen vuoteen. Tämä osittain siitä syystä, että meillä ei ole ihan lähellä sellaista tukiverkostoa, joka asian olisi voinut mahdollistaa. No, tiedänkin mitä toivon vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi tänä vuonna.

Opiskelijatapahtumissa en niin kauheasti ole ollut mukana, juurikin jo edellämainituista syistä. Fuksiseikkailu oli ihan hauska kokemus ja ensimmäiset sitsini menivät nekin ihan hyvin, vaikkakin kyseenalaistan vähän koko käytännön. Ei ehkä ole minun juttuni istua montaa tuntia paikallaan, ruokaa nenän edessä jota ei ehdi syödä ja laulaa pöhköjä lauluja (tai ylipäätänsä laulaa) sekä juoda alkoholia turhankin paljon. Mutta osallistukoot ne ketkä tykkää, itse kaipaisin tapahtumilta enemmän sosiaalista kanssakäymistä, liikettä ja että olisi oikeasti hauskaa sen sijaan, että kuunnellaan vaan turhanpäiväisiä puheita ja lauluja. Pitäkää vain minua sivistymättömänä, sellainenhan minä vähän olenkin.

Ensimmäinen periodi piti osaltani sisällään siis käytännössä johdatuskursseja sosiaalitieteisiin ja sosiaalityöhön sekä tein myös kriminologian kurssin, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Nyt alkaneessa periodissa pääsemme tutustumaan sosiaalipsykologian ihmeelliseen maailmaan, yhteiskuntapolitiikan kysymyksiin, sosiaalisiin kysymyksiin ja ihmiskäsitykseen sekä lisäksi itselläni on yksi englanninkielinen kurssi Welfare State Theory. Tällaisia tuntemuksia tällä kertaa, suunnittelin kirjoittavani yhden postauksen kriminologian innoittamana jossakin vaiheessa mutta sitä saatte vielä odottaa.

  - Fabu

Sähköautokiima

Olen pitkään miettinyt, miksi ihmeessä kovasti pyritään muuttamaan autokantaa sähköiseksi ympäristöystävällisyyteen vedoten. Niin kauan kuin sähköä joudutaan tuottamaan ympäristöä kuormittavilla tavoilla, on pohdittava myös muita vaihtoehtoja, mikäli pyritään ekologisuuteen liikenteessä.

Itse olen haaveillut pitkään muutoksesta bensiinikäyttöiseen autoomme, mutta valitettavasti taloudellinen tilanne ei ole vielä sitä sallinut. Olisi hienoa saada asennettua siihen kaasuvermeet, sillä maakaasun lisäksi on mahdollista ajaa oikeasti ympäristöystävällisellä biokaasulla. Plussaa on tietenkin myös, että biokaasua voidaan tuottaa kotimaassa, joten mikäs sen parempi ratkaisu! Tuntuu, että sähköautot on nostettu yleiseen tietoisuuteen ainoana oikeana ratkaisuna.

Loppujen lopuksi tuollainen muutos ei suuri investointi ole, mutta valitettavasti kaasuautoiluakin osataan verottaa. On aivan älyvapaata, että juurikin ympäristöystävällisintä vaihtoehtoa polttomoottoriautoissa verotetaan sitten näin? Eikös sen käyttövoimaveron voisi siirtää bensiiniautoihin? Ja jos on kaasujärjestelmä jälkiasennettuna niin putoaa reilusti tai lähtisi vero siinä vaiheessa kokonaan pois? Varmasti saataisiin vauhtia noihin autojen muutoksiin ja en sitten tiedä, kuinka lisääntynyt kysyntä vaikuttaa asennusjärjestelmien hintoihin, tulevatko hinnat alas? Työllistävä vaikutus tällä ainakin olisi.

En myöskään ymmärrä, miksei kaasuautoiksi konvertoituja vanhempia käytettyjä autoja ole kovin paljoa myynnissä. Vaikka muutoshyvitys 1000e on suuri summa, niin siihen lisäksi jostain vielä 2000e on vielä suurempi investointi niin mieluummin ehkä itse hankkisin auton, johon muutokset on tehty jo valmiiksi.

En ymmärrä, miksi ihmeessä autojen valmistajilta tulee jatkuvalla syötöllä uusia automalleja ja näin kulutetaan rajallisia resursseja. Sähköautojen osalta huomionarvoista on myös se, että akkumateriaalien louhinnan ekologinen ja sosiaalinen kestävyys ovat kyseenalaisia.

Pidän kovasti autoilusta ja autoista, mutta vielä enemmän pidän ympäristöstä ja on ehkä tärkeämpää kiinnittää huomiota siihen, kuinka saadaan muutoksia lyhyellä aikavälillä sen sijaan, että yhtäkkiä jokaisella pitäisi olla sähköauto.

Kotimainen biokaasu on mielestäni ideaalein ratkaisu ja mielestäni on myös harmillista, kuinka dieselautot ovat saaneet lokaa viime aikoina. Oli aikanaan ihan parasta ajaa kaksipaikkaiseksi pakettiautoksi rekisteröidyllä 1.8T Audilla, jonka kulutus oli parhaillaan alle 5 l/100km ja tuolloin dieselin hintakin oli kohtuullinen. Käyttövoimavero autolle oli alle 100e/vuosi. Mutta sitten perheenlisäyksen vuoksi tarvittiin ne takapenkit ja taloudellisista syistä seuraavaksi oli bensa-auton vuoro. Diesel on kuitenkin mielestäni ympäristölle parempi vaihtoehto kuin bensiini, mutta valitettavasti kohuttujen hiukkaspäästöjensä vuoksi ei ehkä parempi ihmisille. Kuitenkin vielä pitkään raskaat ajoneuvot tulevat kulkemaan dieselillä, vaikkakin sähköistyminen on edennyt silläkin saralla.

Pyrin kuitenkin aina hyödyntämään julkisia, mikäli mahdollista. Samoin omia jalkoja. On typerää, että valtion toimesta tuetaan kaikkein hyvätuloisimpien marginaalisia sähköautohankintoja. Mielestäni pitäisi ennemmin tukea juurikin jo olemassa olevan autokannan muuttamista ympäristöystävällisemmäksi, mikäli liikenteen hiilidioksidipäästöjä halutaan pienentää. Tässäkin on hyvä tiedostaa Suomen liikenteen päästöjen osuus globaalissa mittakaavassa, joka ei todellakaan ole päätähuimaava ja lopulta silläkään ei ole globaalisti merkitystä vaikka Suomessa pysähtyisi kaikki liikenne. Suurempia ongelmia ovat Suomessa energiantuotanto (myös niitä sähköautoja varten), kulutus, kulutus ja vielä kerran kulutus (epäekologinen sellainen). Kuitenkin näiden suurempien ongelmien ohella toivon, että autoilusta saadaan ekologisempaa niin Suomessa kuin muualla maailmassakin ja voimme toimia hyvänä suunnannäyttäjänä. En näe mitään ekologisempaa autoiluni osalta, kuin että voisin ajaa -05 Volkkarimme loppuun kotimaisella biokaasulla ennen seuraavan käytetyn auton hankintaa.

-Fabu

Tunteiden vuoristorata

Viimeisimmästä kirjoituksestani on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa ja kirjoitustauon pitäminen oli tietoinen valinta siinä vaiheessa kun tuntui että töissä käyminen, kodin pyörittäminen ja koulun alkuun valmistautuminen veivät jo kovin paljon energiaa.

Vaikka vielä siinä vaiheessa odotin opintojen alkamista innolla kun tieto opiskelupaikasta tuli, niin yllättäen koulun alkaessa mieli oli jotenkin matalalla. En oikein ole itsekään varma, mistä se johtui, mutta epäilen vähän, että tietynlaiset alitajunnan syöverteissä piilotelleet tiedostamattomat pelot yliopistossa opiskelua kohtaan vaikuttivat asiaan.

Orientaatioviikko meni kuitenkin nopeasti ja sen aikana sai vähän omiakin fiiliksiä kohennettua. Tietysti omalla tavallaan kaikki puheet siitä, kuinka etuoikeutettuja olimme päästessämme opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja kuinka arvostettu instituutio on kyseessä, lisäsivät omaa epävarmuutta ja saivatkin pohtimaan sellaisia ajatuksia että olenkohan nyt ihan oikeassa paikassa.

Olen kyseenalaistanut oikeuttani opiskella täällä jo useampaan otteeseen, vaikka opintojen alkamisesta on vasta vähän aikaa. Jännitän myös ensimmäisiä tenttejä kovasti, sillä asioiden opettelu ulkoa kirjoja lukemalla ei ole itselleni se paras mahdollinen tapa oppia asioita.

Olen kuitenkin hyvin iloinen siitä, että olen löytänyt ryhmän samankaltaisia opiskelijoita, joiden kanssa on helppo olla ja pystymme yhdessä tsemppaamaan toisiamme tentteihin esimerkiksi lukupiirien avulla. Pelko sopeutumattomuudesta oli siis osaltani hieman turhaa, vaikka tietyllä tavalla itseni luentosaleissa ja muutenkin kampusympäristössä tunnenkin olevani erilainen, poikkeava. Kuitenkin näen sen vain voimavarana ja vahvuutena, että pystyn tarkastelemaan asioita monesta perspektiivistä eikä näkemykseni asioista ole enää niin mustavalkoinen kuin kymmenen vuotta sitten.

En oikeastaan ole vielä osallistunut mihinkään opiskelijoiden aktiviteetteihin, mutta tämä asia korjaantuu onneksi huomenna! Minut saatiin ylipuhuttua osallistumaan fuksiseikkailuun, jossa käydään läpi erilaisia rasteja ja joukkueella täytyy olla jokin pukeutumisteema. Haluaisin kovasti paljastaa omamme, mutta se vaarantaisi minun anonymiteettini, joten voitte vain arvailla missä joukkueessa vuoden 2019 Fuksiseikkailussa Fabu oikein onkaan ollut. Tämän lisäksi osallistun myös ensimmäisille sitseilleni sunnuntaina. Kyseessä Konstruktion fuksisitsit ja niihin osallistumista puntaroin paljon ihan vain sen vuoksi, että sinne ilmoitettiin pukukoodiksi "Coctail+flowers". Ensimmäiseksi mietin että mitä ihmettä se nyt sitten käytännössä tarkoittaa ja järkytyshän oli melkoinen siinä vaiheessa kun ymmärsin, että minun pitäisi pukeutua mekkoon ja tähän vielä liitettynä kukkateema, niin perääntymiseni osallistumisesta ei ollut kaukana. Löysin kirpparilta kuitenkin onneksi ihan kelvollisen. Lisäksi aktivoiduin hieman ja liityin Hämäläis-Osakuntaan! Aion kuitenkin kirjoittaa näistä kokemuksista tarkemmin myöhemmin!

Oman haasteensa opintojen osalta näin alkuvaiheessa muodostavat kaikille sosiaalitieteiden opiskelijoille pakolliset kurssit, joiden tarkoitus on ikään kuin auttaa vasta opintonsa aloittavia saamaan kosketuspintaa eri suuntautumisaloihin. Kurssit ovat ihan mielenkiintoisia, mutta osaltani suuntautumislinja jolle tähtään on jo selvä ja omalla tavallaan turhauttaa käydä sitten eri johdantokursseja. Yritän kuitenkin nähdä asian positiivisessa valossa ja ajattelen saavani erilaisia ajattelun työkaluja ja mahdollisuuksia tarkastella asioita eri näkökulmista. Kuitenkin lopulta olemme kaikki valmistuessamme valtsikasta valtiotieteiden maistereita, joten sillä suuntautumisella ei niin suurta painoarvoa ole. Poikkeuksena kuitenkin sosiaalityön linja, sillä sosiaalityön opinnot suoritettuaan voi hakea laillistetun sosiaalityöntekijän nimikettä itselleen ja voi siis tämän jälkeen toimia sosiaalityöntekijän työtehtävissä.

Olen kuitenkin hyvin onnellinen opiskelupaikasta, vaikka tavallaan pelkäänkin joutuvani kerta toisensa jälkeen, tentti tentiltä, todistelemaan oikeutustani opiskella Helsingin yliopistossa. Teen kuitenkin parhaani ja pyrin siihen, että opintoni etenevät toivotunlaisesti ja se todennäköisesti riittää ihan hyvin.

Itselle tärkeiden paikkojen vaakunat löytyivät osakuntatalon seinältä.

- Fabu

V*tun suvakkih*ora

Olin ajatellut kirjoittaa tärkeästä aiheesta ja Aamupostin "Raivo räjähtää somessa"-juttu 5.5.2019 sai minut toteuttamaan ajatukseni. Tuo kyseinen juttu käsittelee vihapuhetta yleisemminkin ja on kyllä lukemisen arvoinen. Harmi kuitenkin, että juttu on maksumuurin takana, mutta jos jostain saa käsiinsä tuon sunnuntain ilmaislehden niin kannattaa lukaista! Jutussa käsitellään myös ihmisten kasvokkain saamaa törkypalautetta ja kohtaamaa väkivaltaa hoitotyössä. Linkki sähköiseen kirjoitukseen: https://www.aamuposti.fi/artikkeli/767018-tama-seikka-erottaa-kritiikin-vihapuheesta-somessa-on-nahtavissa-samanlaista

Nykyisten viestintävälineiden helppokäyttöisyys madaltaa kynnystä hieman kyseenalaistenkin viestien lähettämiseen. On käsittämätöntä, että jopa omalla nimellä saatetaan nykyään oksentaa jos minkälaisia ajatuksia kaiken kansan nähtäville. Hurjinta on ajatella, että oikeasti elämme sellaisten ihmisten keskellä, jotka suoranaisesti toivovat pahaa toisille. Kaikki möläytykset, jotka toivovat suoraan pahaa toiselle ja muut saman tapaiset ulostulot saavat pohtimaan sitä, kuinka kaukana sivistyksestä vielä olemmekaan. Myös koulukiusaamisessa sosiaalinen media ja viestittely on nykyään olennainen osa.

Asiaa ei auta yhtään nykyinen uhriutumisen kulttuuri, jossa mieli pahoitetaan ymmärtämällä asiat tahallaan väärin. Esimerkiksi se, jos kirjoittaisin siitä, kuinka ihania tyttölapset ovat, niin joku kääntäisi sen niin että vihaan poikia. Ei, en vihaa, mutta se ei estä jotakuta ajattelemasta niin. Tuntuu kuin ihmisten tekstinlukutaito ja luetun ymmärtäminen olisivat kokeneet rankan inflaation. Se, kun otetaan kantaa uutisjuttuihin perehtymättä uutisen sisältöön on mielestäni yksi ärsyttävimpiä kommentoinnin tapoja. Kuinka voi kommentoida jotakin, mihin ei ole perehtynyt? 

Netissä on kuitenkin hyvä säilyttää anonymiteetin mahdollisuus, mutta sen varjolla ei pitäisi saada tapahtua suoranaista loukkaamista, herjaamista ja vihapuhetta. Onneksi kuitenkin viestien IP-osoitteet voidaan jäljittää ja monissa tapauksissa saadaan kyllä kirjoittaja selville. Monet vetoavatkin sananvapauteen kirjoitustensa osalta, mutta luulen, että jokainen todellisuudessa tietää mitä sananvapaudella tarkoitetaan ja mitä ei. Kuitenkin rajoittaminen asiallisen keskustelun osalta tietyistä aiheista on mielestäni paheksuttavaa, koska se on sitä sananvapauden kaventamista. Kaikesta pitää saada voida puhua, kunhan se tehdään asiallisesti!

Kritiikki on aina sallittua ja tervetullutta, mutta on myös tärkeää muistaa missä menee raja. Kritisointia ei ole, että sanoo "olet ihan tyhmä". Siinä vaiheessa kun asian sijaan arvostellaan ihmistä, mennään metsään. Kritiikin pitäisi keskittyä henkilön esittämään asiaan eikä siinäkään tapauksessa kritiikkiä ole, että kirjoitetaan "tämä oli ihan paskaa", se on mielipide.

Olen usein omalta osaltani turvautunut hyvään ohjenuoraan "jos et osaa sanoa mitään rakentavaa, älä sano mitään", joka poikkeaa hieman alkuperäisestä jonkin kiltin sanomisesta. Muutenkin vallitsevan pahoinvoinnin ja negatiivisuuden ympäröimänä sitä toivoisi enemmän positiivisuutta kun työelämässäkin kaava tuntuu olevan, että hyvää palautetta on turha odottaa vaikka kaikki menisi hyvin, mutta odotapas jos teet virheen! Saat kuulla siitä ja pitkään!

Edellä kuvailemieni asioiden vuoksi haluan myös itse pyrkiä säilyttämään edes jonkinlaisen anonymiteetin verkossa, koska se todella vaikuttaa omaan mielialaan kun joutuu sanallisen hyökkäyksen uhriksi ja haukun kohteeksi. Kun toimin nimettömänä, kaiken negatiivisen voi ajatella koskevan vain mielipiteitäni ja ajatuksiani, sillä eiväthän kommentoijat tiedä kuka olen ja miten elämässäni toimin. Oletuksia ja johtopäätöksiä voi toki vetää ja jos jostakin olen itse saanut positiivista palautetta, se on ennakkoluulottomuus. 

Ennakkoluuloista olisikin hyvä monessa suhteessa päästää irti ja pyrkiä hankkimaan kaikenlaista informaatiota asioista ja näin myös opetella näkemään asioita myös eri näkökulmista. Harvoin se oma subjektiivinen näkemys on ainoa oikea ja usein löytyykin jonkinlainen kompromissi tai kultainen keskitie, joka tasoittaa ääripäitä. Tulevaisuudessa aion kirjoittaa monenlaisesta kahtiajakautumisesta Suomessa, mutta sitä odotellessa ollaanhan kaikki kohteliaita ja otetaan muidenkin tunteet huomioon, sillä emme elä täällä yksin.

- Fabu

Kova työ palkitaan

Kyllä, voin niin samastua otsikon sanomaan tällä hetkellä! Mennyt vuosi on ollut yhtä uurastusta ja reissaamista avoimen yliopiston opintojen suhteen ja vihdoinkin työ on tuottanut tulosta. Olin jo menettää uskoni, kun olin toisella varasijalla avoimen väylän kautta Helsingin yliopistoon. Kuka hullu nyt olisi ottamatta paikkaa vastaan?

No, niin vain sattui sitten sopivasti, että nousin tuolta varasijalta ja sain kuin sainkin paikan valtiotieteellisestä tiedekunnasta ja syksyllä sitten lähden lukemaan sosiaalitieteitä. Sosiaalityön pääsykokeen tulokset olivat ihan hyvät, mutta eivät tarpeeksi hyvät, sillä jäin 1,5 pisteen päähän alimmasta pistemäärästä Jyväskylään (varasija 44) ja roimasti enemmän Tampereelle (varasija 60). Pääsykokeen pisteeni riittivät kuitenkin heittämällä Rovaniemelle, mutta kyllä nyt mieluummin valitsen hieman epävarman opintosuunnan Helsingistä kuin että lähtisin reissaamaan Lapin yliopistoon eteläisestä Suomesta käsin.

Mikäli siis olen ymmärtänyt oikein, niin avoimen väylän kautta Helsinkiin saa opinto-oikeuden vain sosiaalitieteisiin ilman opintosuuntaa. Saattaa siis jopa olla (jos ymmärsin oikein), että pahimmassa tapauksessa joudunkin opintosuuntia määritettäessä opiskelemaan esimerkiksi sosiologiaa, sosiaalipsykologiaa tai yhteiskuntapolitiikkaa, vaikka itseäni kiinnostaisi opiskella vain ja ainoastaan sosiaalityötä. Saa siis nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Ajattelin kuitenkin kirjoitella opinnoista ja kuinka ne etenevät satunnaisten muiden aiheiden ohella, joten jos mielenkiintoa riittää niin pysykääs mukana etenkin syksyllä kun saadaan opinnot alkuun!

En ole oikein vielä itsekään sisäistänyt sitä, että nyt minulla todella on se opiskelupaikka ja syksyllä aloitan opinnot vieläpä Helsingin yliopistossa! Se, mitä haluan sanoa kaikille on, että ei ainakaan kannata luovuttaa, vaikka ei tällä kertaa olisi päässytkään opiskelemaan, vaan yrittää uudestaan ja etsiä mahdollisia muita vaihtoehtoja sisään pääsemiseksi. Itselleni avoimen opinnot osoittautuivat kultaakin kalliimmaksi opiskelupaikan osalta.

Mukavaa kesää!

  

- Fabu

Ensimmäinen askel on vaikein

Aikuisiällä on tuntunut hyvin ylivoimaiselta muodostaa ystävyyssuhteita. Lapsuuden aikaisista ystävistä vain pariin tulee oltua edelleen yhteydessä ja kaikki asuvat tietenkin eri paikkakunnilla niin kuin myös entiset opiskelutoveritkin. Aikataulujen sovittaminen on välillä haastavaa ja tiheimmilläänkin nähdään puolen vuoden välein. On mukavaa tietää, että olemassa on ihmisiä, joihin voi olla yhteydessä koska vain, mutta välimatka ja elämien irrallisuus vaikuttavat kuitenkin siihen, että saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi kun asuinpaikkakunnalla ei ole keskustelukumppania oman perheen lisäksi.

Vaikka olen hakeutunut vanhempainvapaiden sun muiden aikana erinäisiin aktiviteetteihin ja tapaamisiin, niin lopulta käteen on jäänyt tyhjä arpa. Keskustelut kyseisissä tapauksissa jäävät hyvin pinnallisiksi ja mutsien keskinäinen kilpavarustelu tappaa kaiken mielenkiinnon lähempään tuttavuuteen. Oikeastaan noissa tapaamisissa ihmisiä ei yhdistä mikään muu kuin äitiys ja tuohon kirjavaan joukkoon mahtuu paljon erilaisia ihmisiä eri sosiaaliluokista ja ikäluokista sekä erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Pääasiassa keskustelut tietysti pyörivät äitiydessä ja lapsissa, mutta nuo keskustelut eivät tuo juurikaan esille mitään keskustelijoista itsestään.

Nuorempana oli myös helpompi päästää uusia ihmisiä elämäänsä, mutta pieleen menneet ihmissuhteet ovat ainakin saaneet minut olemaan melko varpaillani uusien ihmisten kanssa ja tulee puntaroitua tarkemmin mitä kertoo itsestään ja kenelle. Vaatii myös uskallusta ottaa se ensimmäinen askel ja tarjota omaa ystävyyttä jollekin toiselle. Monet ystävyyssuhteet jäävätkin muodostumatta todennäköisesti siitä syystä, että kumpikaan osapuoli ei uskalla ottaa tuota ensimmäistä askelta. Molemmat osapuolet saattavat odottaa toisen ottavan sen askeleen ja ajatukset saattavat olla sellaisia, että ei haluta tyrkyttää seuraansa toiselle tai sitten oletetaan, että toista ei kiinnosta olla tekemisissä kun ei tuota kiinnostusta konkreettisesti näytetä, vaan jäädään odottamaan toisen ottavan sen ensimmäisen askeleen.

Yllättävää kyllä, itse olen uskaltanut olla se ensimmäisen askeleen ottaja. Kun antaa toiselle oman puhelinnumeron ja toteaa, että laittaa viestiä jos kiinnostaa käydä tekemässä jotain vaikkapa lasten kanssa, niin tällöin on siirtänyt sen seuraavan askeleen ottamisen toiselle ja hänen toimistaan riippuu se, jatkuuko yhteydenpito.

Haluankin rohkaista ihmisiä ottamaan tuon ensimmäisen askeleen, sillä ei se mitään ota jos ei annakaan! Jos kohtaat mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla ja mukava viettää aikaa niin eikö kannattaisi ainakin yrittää?

- Fabu

Jätteet on mun juttu

Voihan sen asian varmaan näinkin ilmaista, tosiaan ympäristöalan koulutuksella olen ajautunut työskentelemään jätteenkäsittelyalueilla. Aiemmin työskentelin kuntien omistamassa firmassa ja tällä hetkellä työskentelen voittoa tavoittelevassa yrityksessä ja on myönnettävä, että työskentelyilmapiirit eroavat toisistaan melkoisesti.

Päätoimisesti tällä hetkellä työnkuvaani kuuluu vaarallisten jätteiden lajittelu ja lastin pakkaaminen ja purkaminen. Oikeastaan suurin osa ajasta menee maalien, emäksisen jätteen, happojen, öljyjen, jäähdytinnesteiden ynnä muiden lajitteluun ja tosiaan nuo öljypöntöt pitää tyhjentää suurempiin tuhannen litran astioihin. Nykyisessä työpaikassa olen myös päässyt ajamaan ensimmäistä kertaa trukilla ja tarkoitukseni olisi siis kyetä hoitamaan myös lähtevien astioiden pakkaaminen rekkojen kyytiin, jota pidän vielä toistaiseksi hieman jännittävänä kuten myös lastin purkamista.

Pidän ehkä enemmän nykyisestä hommastani, sillä toisessa firmassa olennainen osa työtä oli asiakaspalvelu. Piti ohjeistaa asiakkaita, minne mikäkin menee ja vaarallisen jätteen keräyskierroksilla asiakkaat toivat maalit, öljyt ja muun roskan auton kyytiin. En voinut kuin ihmetellä tuolloin, kuinka hemmetin vaikeaa se lajittelu voi olla. Kun sanotaan, että se sohva menee sekajätteeseen, koska siinä on kangasta ja pehmusteita, niin silti asiakkaat heittävät sen sohvan puujätelavalle... Miksi!?

Ylipäätänsä lajittelun vaikeaksi kokemisen paljous on yllättänyt minut. Vaikka taloyhtiöillä on omat astiat eri jätejakeille niin silti heitetään vain kaikki sinne sekajätteeseen ja astia on parin päivän päästä tyhjentämisestä taas täysi. Toisaalta jos haluaa lajitella, pitäisi se tehdä oikein. Jotkut hyvää tarkoittavat lajittelijat tuntuvat heivaavan tietämättömyyttään muun muassa loisteputkia ja kaiken maailman epämääräistä lasimateriaalia lasin keräykseen. Ei, sinne eivät kuulu mitkään muut kuin kierrätettävä lasi. Ei siis juomalaseja, ikkunalasia ym. Itselle kun nämä asiat ovat jo iskostuneet selkärankaan melko nuorena, niin en voi kuin ihmetellä sitä, kuinka näinkin yksinkertainen asia voidaan kokea vaikeana.

Pitäisikö informaatiota lajittelusta ja kierrättämisestä lisätä? Tuntuu, että usein ihmiset nojautuvat selitykseen kierrättämättömyytensä osalta, joka kuulostaa tältä: "Kaikki ne jätteethän heivataan kuitenkin samaan paikkaan." Ei, vaan metallit käsitellään ominaan, koska voidaan tuottaa uusiometallia ja kaikki metallit ovat sekajätteen käsittelyssä ongelmallisia, kuten ollaan uutisista voitu lukea, kun pantittomat alumiinitölkit ovat aiheuttaneet ongelmia käsittelyprosessissa. Biojätteet, niistä voidaan tuottaa esimerkiksi biokaasua, joka ei taas onnistu jos ne on heitetty sekajätteen sekaan. Jotkut myös tuntuvat uskovan, että jossakin työntekijät lajittelevat sekajätteen käsin. Ei, eivät lajittele. Olisi mukavaa, kun ihmiset perehtyisivät paremmin siihen, mitä heidän tuottamilleen jätteille todella tapahtuu. Mistä kaikesta voidaan tuottaa uusiomateriaalia, mitkä hävitetään polttamalla ja mitä voidaan käyttää esimerkiksi maantäyteaineena. Jo sillä hetkellä, kun olemme ostamassa jotakin, voisimme miettiä, kuinka tämän hävittäminen onnistuu? Mitä tuotteelle tulee tapahtumaan ja kuinka nopeasti ostamisesta. Kannattaako heti poisheitettävää edes ostaa? 

Mielestäni jokaisella kuluttajalla olisi velvollisuus ainakin perehtyä siihen, kuinka jätteet pitäisi lajitella ja hävittää. On järkyttävää, että vielä nykypäivänäkin metsiin raahataan kaiken maailman kodinkoneita sun muuta, vaikka nuo saisi viedä ihan ilmaiseksi kierrätykseen. Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Kyse on kuitenkin hyvin pienestä asiasta ja niiden osalta lajittelemattomuuden ymmärrän, joilla ei ole niitä keräysastioita kotipihassa eikä välttämättä autoakaan, jonka kanssa lajitellut jätteet olisi helppo viedä keräykseen.

On hyvin absurdia, että vuonna 2019 ihmiset eivät halua tai osaa lajitella, vaikka ainakin itse olen kasvanut lajittelun kulttuuriin jo pienestä asti. Luin jonkun jutun ohimennen siitä, kuinka kaiken sekajätteeseen dumppaajat joutuisivat jossain vaiheessa maksumiehiksi, mutta se, kuinka kyseinen asia toteutettaisiin jäi hieman auki. Olisihan se kuitenkin ihan oikein, että ne, jotka ovat välinpitämättömiä ja saattavat aiheuttaa toimillaan kalliiksikin tulevia ongelmia erinäisissä käsittelyprosesseissa, maksaisivat myös sitten tuosta välinpitämättömyydestään. Tulevaisuudessa lajittelulla ja kierrätyksellä tulee olemaan aina vain tärkeämpi rooli, kun rajalliset resurssit hupenevat ja kaiken käyttäminen uudelleen on arkipäivää. On upeaa lukea kehityksestä, joka mahdollistaa vaatteiden uusiokäytön niin, että materiaaleista pystytään tekemään uusia vaatteita esimerkiksi sen sijaan, että aiheutettaisi eroosiota ja kulutettaisi hurjat määrät vettä puuvillan kasvattamisella.

Kun asioita miettii suuremmassa mittakaavassa, voi ymmärtää myös oman käyttäytymisen vaikutusta ja seurauksia. Kertakäyttökulttuuri alkaa olla tiensä päässä ja kulutushysteriaa pitäisi hillitä ja pohtia sitä, mitä todellisuudessa on aito hyvinvointi. Onko se mitattavissa kulutuksella ja sillä, kuinka paljon on varaa heittää pois ja ostaa uutta vai jollakin muulla mittarilla?

- Fabu

Sosiaalityön valtakunnallinen valintakoe 2019

Nyt on kotiuduttu Tampereelta ja kokeesta jäi ihan hyvä tunne. Yllätyin erittäin positiivisesti, että kaksi ensimmäistä sivua olivat väittämiä, joihin piti merkitä onko väittämä oikein vai väärin. Uskoisin saaneeni ainakin näistä melkein kaikki oikein, yhtä jäin pohtimaan jälkikäteen tarkemmin enkä ole vieläkään oikein varma kyseisen väittämän oikeellisuudesta.

Muutenkin koe tuntui huomattavasti helpommalta kuin Helsingin pääsykoe, vaikka itselleni ei valitettavasti jäänyt kuin kaksi viikkoa aikaa lukea ja noista kahdesta viikosta toisen olen ollut töissä. Koe meni osaltani kuitenkin yllättävän hyvin ja nyt ei auta kuin odotella tuloksia.

Tosiaan, kokeessa oli tuo oikein/väärin tehtävä, joka perustui ennakkomateriaaleihin. Koetta varten luettavat ennakkomateriaalit käsittelivät soteuudistusta, asiakkaiden osallisuutta ja työntekijöiden harkintavaltaa palvelujärjestelmässä, sosiaalialan mediavaikuttamista ja sosiaalityön tulevaisuuden etiikkaa, jossa tarkasteltiin asioita epävarmuuden ja ympäristökriisien maailmassa. Ennakkomateriaaleista oli myös kysymyksiä ja täytyy myöntää, että en saanut yhteen vastattua mitään. En vain millään saanut päähäni, mitä kirjoittaja oli tarkoittanut korruptoituneella sosioekologisella mallilla, vaikka olin papereihini sen alleviivannut ja tarkoitus ollut siis opetella kyseinen käsite, mutta harmikseni aikani ei ole riittänyt. (Huom. pääsykokeisiin lukijat, pyrkikää opettelemaan materiaaleissa luetellut teoriat, mallit, nimet ym. ainakin pääpiirteittäin!) Kaikkiin muihin sain kyllä ihan järkevät vastaukset.

Ehkä haastavimmaksi osoittautui aineistotehtävä, jossa piti hyödyntää aineistomateriaalin lisäksi ennakkomateriaaleista mediavaikuttamiseen ja osallisuuteen ja harkintavaltaan liittyviä artikkeleita. Kokeessa jaettu aineistomateriaali käsitteli Helsingin Sanomien tekemää niukkuuskyselyä ja siinä köyhyysrajalla sen alla elävät ihmiset kertovat kaunistelematta kokemuksistaan ja tuntemuksistaan. Kyseinen artikkeli löytyy Helsingin sanomien sivuilta, mutta on valitettavasti maksumuurin takana. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005954997.html

 

Aineistotehtävässä siis piti hyödyntää edellä mainittuja materiaaleja ja luetella niukkuudessa elämisestä johtuvia yhteiskunnan tason ja yksilötason seurauksia. Lisäksi piti pohtia esimerkiksi, miten sosiaalityö voi osaltaan olla vaikuttamassa ennakkomateriaalien sisältöä hyödyntäen. Tilaa esseelle oli varattu yhdeksän sivua ja toivon ainakin onnistuneeni ujuttamaan asioita kaikista lähteistä omaan kirjoitukseeni tarpeeksi.

Oli huomattavasti helpompaa sisäistää asiat materiaaleista, jotka ovat juurikin sitä, mitä haluaa opiskella ja koskee sellaisia aiheita, jotka ovat jo jossakin määrin tuttuja. Mikäli en tästä hausta pääse tutkinto-opiskelijaksi, en hae enää Helsinkiin ollenkaan sillä se valtiotieteellisen pääsykoe on aivan suoraan sanonko mistä. Mieluummin laitan sitten kaikki paukut jonnekin muualle, sillä juuri noihin Helsingin kokeisiin lukeminen maksoi minulle kaksi viikkoa lukemista tähän valtakunnalliseen kokeeseen. En jaksa enää hakata päätä seinään, olisi pitänyt oppia jo ensimmäisestä kerrasta.

Tästä nyt kuitenkin voi taas elämänkäpyjä keränneenä jatkaa toiveikkaana (ei liian) kohti tulevaa ja unohtaa tämän kaiken pyörittelyn hetkeksi ja keskittyä kesään, perheeseen ja töihin!

- Fabu

Oodi äitiydelle

Mistä olisikaan sopivampaa kirjoittaa äitienpäivänä kuin äitiydestä? Jokaisella tuntuu olevan siitä oma subjektiivinen näkemyksensä, vaikkei äiti olisikaan. Äidit kokevat välillä hurjiakin paineita yhteiskunnan luomien mielikuvien vuoksi ja lähes kaikesta, mitä lapsi ikinä tekeekään, syytetään yleensä äitejä.

Minusta on surullista, että edelleen on yleinen ajatus, että lapsen jälkeen ei ole enää omaa elämää tai parisuhdetta ja kroppakin on lopullisesti pilalla... Myönnän, kun tyttäreni oli vauva-aikana minussa kiinni 24/7, niin kyllä siinä vähän tuntui, että on vain jonkin sortin syöttökone. Lapsi ei ole kuitenkaan estänyt minua edes siinä vaiheessa tekemästä omia juttujani, kuten avoimen yliopiston opintoja ja suoritin tytyn ollessa kahden kuukauden ikäinen myös lyhyen opintoihini kuuluneen harjoittelupätkän. Tämän mahdollistamisesta suuri kiitos kuuluu miehelleni, joka on ollut alusta asti valmis ottamaan roolia vanhempana ja näin myös itselläni on mahdollisuus kokea äitiys iloisena ja maailmaa avartavana asiana sen sijaan, että sen kokisi millään tapaa rajoittavana.

Täytyy kuitenkin myöntää, että henkilökohtaisesti yllätyin äitiyden helppoudesta (älkää kivittäkö), sillä olin henkisesti varautunut koliikkilapseen, jonka vuoksi en nukkuisi enää koskaan. Päinvastoin, tyttäreni nukkui öisin kuin enkeli heräten välillä syömään ja tämän jälkeen taas uni maistui.

On myös onni, että olemme säästyneet korvatulehduksilta ja muilta sairastumisilta. Olen päässyt paljon helpommalla (ainakin tähän asti) kuin olisin koskaan kuvitellut. Kaikki kauhukertomukset niin synnytyksestä kuin vauva-ajasta ovat osaltani lentäneet romukoppaan. Tämä huolettomuus on kuitenkin muistuttaa minua siitä, että mikään ei takaa seuraavan lapsen kanssa asioiden menevän yhtä helposti. Elän kuitenkin nyt elämäni onnellisinta aikaa ja uskonkin lapsilukuni jäävän yhteen. Se ei kuitenkaan tee minusta vähemmän äitiä kuin monilapsisten perheiden äideistä, joita kuitenkin arvostan suunnattomasti.

Yhden lapsen kanssa on vielä helppoa mennä joka paikkaan ja antaa hänelle tarvitsemansa huomio ja syli. Meillä ei myöskään ole sellaista tukiverkostoa, että voisimme vain viedä lapset jollekin hoitoon. Tyttö on nyt 14 kuukautta eikä ole ollut kertaakaan hoidossa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt itseäni käymästä viikonloppuisin kauempana lähitapaamisissa koskien opintojani, sillä olemme saaneet homman toimimaan ihan hyvin.

Äitiyden myöstä en myöskään ole kokenut muuttuneeni ihmisenä tai "mammautuneeni". Totta kai lapsen tulo elämään vaikuttaa suuresti, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. On ihanaa seurata, kuinka pieni kasvaa ja kehittyy, oppii ja oivaltaa ja innostuu mitä ihmeellisimmistä asioista! Vaikka en koe muuttuneeni ihmisenä, äitiys on opettanut paljon ja ehkä tärkeimpiä opetuksia on ollut, että kannattaa vähän höllentää välillä!

Äitiys on ihana asia. Oma äitiys on saanut minut myös ymmärtämään paremmin omaa äitiäni ja hänen tekojaan ja toimintatapojaan. Ollaanhan myötätuntoisia ja ymmärtäväisiä äitejä kohtaan!

Hyvää äitienpäivää!

-Fabu

Voihan SOTE

En ole oikeastaan sen tarkemmin perehtynyt koko sote-vääntöön, mutta olisi mielenkiintoista tutkiskella koko uudistusta ja sen tarkoitusta hieman tarkemmin. Kerta toisensa jälkeen sen valmistelujen osalta on tullut seinä vastaan ja jo itsessään hyvin suureen uudistukseen on lähdetty liittämään jos jonkinlaisia kyytipoikia. Oikeastaan halusin kirjoittaa tästä siitä syystä, että minulla on (jälleen) ennakkomateriaalia päntättävänä ja yksi artikkeli koskee juurikin tätä aihetta. Anneli Pohjola on kirjoittanut hyvin napakan ja sote-uudistuksen ongelmiin pureutuneen artikkelin ”Sote-uudistus muuttuvan yhteiskuntapolitiikan puristuksessa”. Kuitenkin selkeän kokonaiskäsityksen saamiseksi asiaan kaipaisin vähän jotain ”Sote for dummies”- tyyppistä teosta.

Tätä sote-sotkua on jankattu PITKÄÄN ja kun asiaa on mediassa pyöritelty, niin todella usein on viljelty käsitettä valinnanvapaus. Olen aina miettinyt, että miksi uudistusta edistetään kyseisellä termillä ja se on niin olennaista, kun onhan nykyisessäkin järjestelmässä meillä valinnanvapaus. Jokainen saa valita itse palvelunsa mistä haluaa. Mietin myös, että eikö järjestelmä vain monimutkaistuisi, jos jo käsitystasolla hankala uudistus runnottaisi väkisin läpi. Kysymyksiä myös ovat aiemmin herättäneet juurikin valjastaminen  kuntareformin edistämiseen ja sen jälkeen kytkeminen uuden maakuntahallinnon luomiseen kun yksin sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen ovat jo niin laaja ja hankala purtava. Edellä mainittujen kytkösten taustalla ovat Pohjolan mukaan poliittiset, sote-palveluiden uudistamisesta riippumattomat tavoitteet sekä pyrkimys suuriin rakenteisiin.

Pohjola nostaa hyvin artikkelissa esille sen, että järjestämislakiesityksissä tulevan sote-uudistuksen tarkoitukset (1§) on kirjattu eri tavalla kun vertaillaan vuoden 2017 kirjauksia (ovat suppeammat kuin edelliset) ja vuonna 2015 kaatuneessa edellisessä hallituksen esityksessä (kirjaukset selkeästi informatiivisemmat). Tärkeintä kirjausten muutoksissa on kuitenkin näkökulman muutos, jossa asiakas- ja väestökohtaisuuden ja kansalaisten oikeuksien huomioimisesta on siirrytty järjestelmälähtöisyyteen. Jos on sote-asioita yhtään seurannut, niin ei ole voinut jäädä huomaamatta, että uudistuksen valmistelun aikana kritiikkiä oli aika paljonkin esillä ja asiantuntijoita ei oikein tahdottu kuunnella. Tavallaan itsellänikin oli mielenkiinto aivan hukassa koko asian seuraamiseen ja aloin jo ajatella, että kieltäkää sana sote.

Kun Suomessa on omaksuttu talouslähtöinen ajattelu ja markkinalogiikka, maan hallitusohjelmissa markkinat ja kilpailukyky ovat saaneet yhä voimakkaamman aseman. Myös julkista sektoria on jatkuvasti kritisoitu siitä, että se on hidas, raskas ja byrokraattinen ja sen sijaan on ylistetty yksityistä yritystoimintaa joustavana ja tuottavana (kaikki kuitenkin taidamme tietää, mitä yksityistämisistä seuraa). Alun perin markkinamekanismi liittyi kilpailutettujen palveluhankintojen kautta sote-uudistuksen tavoitteena ollessa hakea palveluiden taloudellista kantokykyä kuntia suurempien organisaatioiden kautta. Pohjolan mukaan markkinalähtöisyys on kuitenkin ajanut asiakaslähtöisyyden ohi ja hän kirjoittaa myös, että poliittisessa ohjauksessa vain markkinoiden perusteltiin tasapainottavan jatkuvasti kohoavia kustannuksia ja synnyttävän tuottavuutta. Tästä pääsemmekin valinnanvapauteen, jonka nimiin markkinamekanismin markkinointi puettiin. Kuten olen itsekin jo aiemmin ajatellut, myös Pohjola kirjoittaa, että se tuodaan uutena asiana ja jätetään huomiotta se, että jo aiemmin on ollut laaja valinnanvapaus.

Sote-uudistuksen maaleja ovat tuntuneet tähän asti olevan luoda kuluttajakansalainen, joka osaa valita itselleen oikeanlaiset palvelut sekä yksilövastuun korostaminen perinteisen hyvinvointiyhteiskunnan yhteisvastuun sijasta. Pohjola kirjoittaa myös monista muista asioista, kuten palveluiden polarisoitumisesta, kuluttajakansalaisuuden polarisaatiosta, sosiaalisen käsitteen kadottamisesta ja monista muista tekijöistä, jotka saavat ainakin itseni ajattelemaan, että onneksi edellinen hallitus ei saanut tavoittelemaansa uudistusta läpi. Lopulta tämä koko hanke osoittautuikin ylivoimaiseksi ja käytännössä kaatoi hallituksen. Nyt odotan jännityksellä, kuinka uudistuksen järjestäminen onnistuu tulevalta hallitukselta. Heillä on paljon tekemistä, kun otetaan huomioon, että myös sosiaaliturvauudistus olisi ajankohtainen.

En todellakaan ole mikään asiantuntija, enkä siinä roolissa tätä ole pyrkinyt kirjoittamaan. On mielenkiintoista, että aiemman sote-lain version sanottiin kaatuneen perustuslain kuntien autonomiaa koskevaan tulkintaan. Myös minusta, niin kuin Pohjolastakin, on jatkon kannalta kiinnostavaa, osoittautuuko kuntien turva paremmin perustuslain suojaamaksi kuin kansalaisten yhdenvertaisuus, joka tuntuu olevan kipupiste. Aina on hyvä muistaa, että tällaiset uudistukset koskettavat meitä kaikkia.

- Fabu

Sosiaalitieteiden pääsykoe 2019

Päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on pettymys. Itseeni. Kuukauden luku-urakka takana ja siltikin heti ensimmäiseksi kun tehtäväpaperin kysymykset sai katsoa niin löi aivan tyhjää. Sain minä jotain ensimmäiseen tehtävään soperrettua, mutta ehkä eniten omalta osaltani ärsytti se, että ennakkomateriaalissa käsiteltiin rinnakkain vakuutuslääkäreiden ja lastensuojelun työntekijöiden harkintaa ja harkinnan tieto-ohjautuvuutta. Panostin tietysti enemmän jälkimmäisten osioiden lukemiseen, vaikka olisi pitänyt tietysti kiinnittää huomiota enemmän myös vakuutuslääkäreitä koskeneisiin osuuksiin. Keskityin sitten vastauksessani tavallaan molempia/ei kumpaakaan spesifisti koskeneisiin muistamiini asioihin.

Muut ennakkomateriaalit liittyivät työläistaustaisten naisten opiskeluun yliopistossa, häpeään ja syyllisyyteen eri kulttuureissa ja ympäristöasioihin teoksessa "Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla", johon olen jo aiemmin viitannut. Kysymykset kokeessa koin haastaviksi, mutta mielestäni sain ihan hyvät vastaukset kaikkiin. Sinänsä tämän osion tehtävät ovat todella tärkeitä, sillä niistä on saatava vähintään kahdeksan pistettä, että aineisto-osiota edes tarkistetaan.

Aineistomateriaalit, jotka kokeessa jaettiin ja joiden pohjalta piti vastata annettuihin kysymyksiin, olivat mielenkiintoisia. Ne käsittelivät ympäristöliiketoimintaa, eri poliittisten puolueiden kannattajien tärkeinä pitämiä arvoja, yliopisto-opiskeluun valikoitumista eri luokista ja perustulokokeilua. Perustulokokeiluun liittynyt tekstimateriaali oli englanniksi ja muihin aiheisiin sisältyi oikeastaan enemmänkin kaavioita ja taulukoita kuin tekstiä.

Kuten aloituksestani voi jo päätellä, omalta osaltani koe ei mennyt mairittelevasti. Minulla on kuitenkin vielä toinen koe tulossa, johon on lukuaikaa enää pari viikkoa, joten jälleen kerran tätä kirjoittaessani minun pitäisi olla lukemassa. Päätin kuitenkin ensin päästää höyryt ja rauhoittua, jotta voin aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Toisenkin kokeen aiheet pyörivät samoissa teemoissa, joten on edes hieman kosketuspintaa käsiteltyihin asioihin. Olisi tavallaan mielenkiintoista kuulla, miten muilla tuo tänään Helsingissä ollut pääsykoe meni? Ja millaisia ajatuksia se herätti? Myös tästä syystä innostuin blogin aloittamisesta: kokemusten vertailu, asioista keskustelu ja mahdollisesti myös vertaistuki. Ainakin se on positiivista, että joku paremmin valmistautunut saa opiskelupaikan mikäli itseltäni se tänä vuonna (ainakin Helsingissä) jää saamatta.

- Fabu

Elämänkoulu

Oikeastaan en pidä kyseisestä sanasta sen varsinaisessa merkityksessä ollenkaan. Elämä opettaa kaikkia joka päivä, mikäli vain annamme sen tehdä niin. On oltava avoin ja ennakkoluuloton eikä saa jäädä märehtimään sellaisia asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Me kaikki joudumme välillä keräilemään elämänkäpyjä ja on oma valintamme, opimmeko näistä tilanteista mitään vai jatkammeko samalla kaavalla eteen päin.

Se, että kouluttautuu, ei pyyhi pois elämänkoulun rankkoja oppitunteja. On ehkä vähän kyseenalaista korostaa kouluttautumattomuuttaan toteamalla käyneensä elämän kovan koulun, joka kuitenkin jatkuu yhtä kauan kuin hengitämme. Kyllä, elämä potkii välillä päähän, mutta siitä joko noustaan ja jatketaan tai sitten luovutetaan.

Nuorempana ajattelin, että juuri elämänkoulu määritteli koko elämäni. Mikään ei onnistunut, masensi, oli huono parisuhde ja alkoholintäyteinen arki. Ongelmallinen menneisyys, omat lapsuuden traumat ja rankat kokemukset sekä itsetuhoiset ajatukset pyörivät mielessä päivittäin ja ikään kuin oikeuttivat lamaantumiseni ja passivoitumiseni. Miksi edes yrittää kun kaikki on ihan paskaa? Kun sinulle on lapsesta asti toistettu mantraa siitä, kuinka turha ja typerä ihminen olet, niin sitä uskomusta on aika vaikea itselleen lähteä muuttamaan. Kun tuota mantraa on toistettu niin kotona kuin koulussakin, niin se ei oikein anna hyviä eväitä elämään. En arvostanut itseäni yhtään, joten miksi kukaan muukaan arvostaisi?

Kuten jo aiemmin nostin esille: on jokaisen oma valinta, jääkö vallitsevaan tilanteeseen vai pyrkiikö kohti muutosta. Omalla kohdallani tuon valinnan tekoon tarvitsin rohkaisua enkä edes ollut itse siitä tietoinen. Olin niin tottunut omaan elämääni sellaisenaan enkä edes haaveillut muutoksesta eikä minulla ollut mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Minä vain olin. Kunnes tapasin nykyisen mieheni. Uskon, että tällaiseen ratkaisuun yllyttävä tekijä voi olla toisen ihmisen lisäksi jokin tapahtuma, joka herättää tarkastelemaan omaa tilannettaan hieman eri tavalla.

Vaikka vain rankkoja ja negatiivisia kokemuksia yleensä painotetaan elämänkoulussa, niin itse haluan keskittyä näin aikuisiällä saamiini oppeihin; olen oppinut hyväksymään itseni, oppinut jopa rakastamaan ja välittämään itsestäni, olen oppinut avautumaan ja sen, että elämä kantaa. Äitiyden myötä sitä vasta onkin oppinut uusia asioita! Muun muassa olen oppinut, miten aivan pienissäkin arkisissa asioissa saattaa huomata olevan onnen siemen.

Oma elämäni olisi voinut mennä (ja olisikin mennyt) hyvin eri tavalla, mikäli en olisi tavannut miestäni. Olenkin pyrkinyt kääntämään menneisyyteni voimavaraksi päästämällä sen synnyttämistä tunteista ja ajatuksista irti. En halua tuhlata elämästäni enää yhtään ylimääräistä aikaa itseni surkutteluun kun mennyt on mennyttä, eikä sitä voi enää muuttaa. Sen minkä voi, on tulevaisuus.

Melko henkilökohtaiseen postaukseen innoitti opiskelumateriaali, jossa keskityttiin lastensuojeluun ja huostaanottoihin. Materiaaleissa esitettiin myös sijoitettujen nuorten ajatuksia ja tuntemuksia, jotka saivat minut pohtimaan omaa menneisyyttä. Onneksi sitä ei tarvitse elää uudelleen!

- Fabu 

Ilmastotekoja?

Muutama viikko sitten olin käymässä Jyväskylässä ja jäin kuulostelemaan jonkinmoista opiskelijoiden ilmastolakkoa. Kovasti peräänkuulutettiin ilmastotekoja, mutta mitä tällä todella ajettiin takaa? Päättäjien vastuuta ympäristömme tilasta?

On ymmärrettävää, että ihmiset ovat huolissaan ympäristöstään, mutta jokaisen on myös katsottava peiliin. Sen lisäksi, että ilmastopolitiikalla voidaan vaikuttaa jollakin tavoin, muun muassa verotuksen keinoin, erinäisiin ilmaston lämpenemistä ehkäiseviin keinoihin, niin lopulta valta on kuitenkin kansalaisella, kuluttajalla.

Mikäli todella haluaisimme, että valtion ja päättäjien toimesta tapahtuu ympäristön kannalta suotuisa muutos, on yhteiskunnassamme tapahduttava järisyttäviä uudistuksia. Suurelta osin nuo uudistukset olisivat kiinni ihan tavallisista ihmisistä, kansalaisista, kuluttajista.

Jo se, että yhteiskuntamme perustuu yksin talouskasvun varaan on asia, jonka on muututtava. Jatkuva kasvun tavoittelu ja kulutuksen lisääminen eivät voi kulkea käsi kädessä ekologisuuden ja ympäristönsuojelun kanssa. On hieman harhaanjohtavaa, että jatkuvasti kiistellään siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei ja onko ihmisellä siihen todella vaikutusta. Voitaisiin unohtaa tämä kinastelu ilmastonmuutoksesta kokonaan ja keskittyä asioihin, joista on konkreettista näyttöä ja joista ehkä jopa ilmastoskeptiset ovat samaa mieltä. Ensimmäiseksi, maapallolla on rajalliset resurssit ja toiseksi ilmaston lämpeneminen aiheutuuu suurista hiilidioksidipäästöistä, joita aiheutuu ihmisten toiminnan tuloksena.

On myös omalla tavallaan huvittavaa, kuinka nykyään tunnutaan pyyhittävän kaikki vastuu ympäristöstä toteamuksella: ”En aio koskaan hankkia lapsia, joten voin lentää, kuluttaa, ajaa autolla ja syödä lihaa niin paljon kuin huvittaa ja silti minun hiilijalanjälkeni olisi pienempi kuin sellaisella, jolla on lapsia.” Eli minä olen kaikista pahin ympäristön saastuttaja yhden lapsen synnyttäneenä, vaikka en ole lentänyt eläessäni kuin yhden edestakaisen matkan Espanjaan, en syö lihaa, autoilen todella vähän, en osta turhaa krääsää ja vaatteenikin ostan käytettyinä. Se, ettei hanki lapsia, ei ole syy toimia ja elää välinpitämättömästi ympäristöstään piittaamatta, mutta toisaalta on kieltämättä ympäristön kannalta positiivista, ettei tällainen henkilö siirrä elämäntapaansa seuraavalle sukupolvelle.

Se, että väestönkasvu on nostettu omalle jalustalleen kaikkein suurimpana ympäristöongelmana, on hieman ehkä jopa todellisen ongelman piilottelua. Hiilidioksidijalanjälki on ennemminkin sidoksissa vaurauteen ja kasvaa tulojen kasvaessa. Eniten ympäristöä kuormittavat kaikkein rikkaimmat ja ympäristöongelmista kärsivät kaikkein köyhimmät. Myös se, että kehitysmaat eivät saastuta (vielä) samalla tavalla kuin me länsimaissa, kertoo tästä ongelmasta: vaikka ihmisiä on paljon, heidän ympäristökuormituksensa on pienempi kuin meidän, joita on huomattavasti vähemmän. On todettavissa, että hiilidioksidipäästöjen kasvu seurailee bruttokansantuotteen kasvua niin Suomessa kuin globaalistikin.

Jatkuvan talouskasvun ideologian tyrkyttäminen kehittyviin maihin johtaa lopulta katastrofiin. Sen sijaan voitaisiin esimerkkiä näyttämällä osoittaa, että hyvinvoiva valtio on mahdollinen ilman talouskasvua. Tätä voidaan pitää utopistisena, mutta se olisi mahdollista ja hallittu siirtyminen ulos talouskasvusta olisi paljon parempi kuin talouden suunnittelematon romahtaminen ja ajautuminen hallitsemattomaan lamaan. Siirtyminen talouskasvusta kohti ”kohtuutaloutta” vaatii kuitenkin paljon muutoksia ihmisten ajatuksissa ja asenteissa. Se, että ajatellaan tällaisen siirtymän tarkoittavan massatyöttömyyttä ja köyhyyden lisääntymistä, ovat vain talouskasvun kannattajien luomia uhkakuvia. Kohtuutaloudessa keskityttäisiin tasa-arvoon, työtä voidaan jakaa useiden ihmisten kesken (kuten voitaisiin tehdä jo nykyään, jos haluttaisiin vähentää työttömyyttä) ja perustulo olisi yksi mahdollisuus purkaa tukien aiheuttamaa työllistymistä heikentävää byrokratiaa.

Näistä aiheista voisi kirjoittaa kirjan ja pyrinkin rajaamaan kirjoitukseni niin, että saisin siihen omasta mielestäni ajatuksia herättävimmät pointit. Aika paljon tässä kirjoituksessa olen hyödyntänyt pääsykokeen ennakkomateriaalin herättämiä ajatuksia. Olen jo aiemmin ihmetellyt ja pohtinut sitä, kuinka kaikki voi perustua jatkuvaan talouskasvuun, kun eihän tuo kasvu voi olla loputonta? Jatkuvan kasvun tavoittelu myös tekee mitättömiksi lähes kaikki ilmastonmuutoksen nimeen tehdyt toimet ja näin ollen todennäköisesti ”maksamalla jatketaan samaan malliin”, eli vain verotetaan saastuttavia asioita eikä keskitytä todellisiin ongelmiin. Ennakkomateriaali on ”Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla” kirjoittajina Helne, T., Hirvilammi, T. ja Laatu, M. Teos on hyvin mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Suosittelen sen silmäilyä aivan kaikille.

Viimeiseksi haluan vielä nostaa esille sen, että ihmiset toivovat pelastusta ekologisiin ongelmiin teknologiasta. Valitettavasti, teknologia ei yksin tule missään vaiheessa olemaan pelastus, joka taianomaisesti hävittäisi kaikki ongelmamme. Jo 1800-luvulta tuttu Jevonsin paradoksi nostaa esille, että vaikka jonkin resurssin hyödyntäminen saataisiin muuttumaan ekologisemmaksi, tämän resurssin käyttö vain kasvaa, ei suinkaan vähene tuon muutoksen seurauksena. Muutos lähtee ihmisestä itsestään ja mielestäni jokainen voi osaltaan pohtia sitä, mikä todella loppujen lopuksi on hyvinvointia? Sen sijaan että joku lähtee viikonloppuna shoppailemaan niin hän voisi ehkä sen sijaan mennä tapaamaan vaikkapa isoäitiään pitkästä aikaa tai omia vanhempiaan tai ystäviään. Itse aion lähteä viikonlopuksi patikoimaan ja nauttimaan raittiista ulkoilmasta.

- Fabu

Opintoni avoimessa yliopistossa

Ajattelin tänään kirjoittaa opinnoistani avoimessa yliopistossa, sillä ne ovat olleet olennainen osa elämääni viime aikoina. En syvenny sen tarkemmin kurssien sisältöihin, vaan ennemminkin pyrin kuvailemaan opintoja yleisellä tasolla.

Olen suorittanut kursseja Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja opintoni alkoivat samaan aikaan kun olin suorittamassa ammatillista perustutkintoa. Olin tuolloin viikot asuntolalla ja iltaisin aika kävi pitkäksi. Päätin siis hyödyntää nuo illat ja löysin avoimen yliopiston opintotarjonnasta mielenkiintoisia kursseja. Opiskelin ammattikoulussa ympäristöalaa, joten luonnollisesti otin kursseja kuten luonnonsuojelun perusteet ja ympäristöfilosofia.

Nuo kurssit olivat osaltani se ratkaiseva tekijä, joka ajoi minut filosofian ja yhteiskuntatieteiden tielle ja sitä kautta suorittamaan sosiaalityön opintoja. Suurimman osan opinnoista olen pystynyt tekemään täysin etäopiskellen. Tutkintoon vaadittavat kieliopinnot vaativat kuitenkin lähiopetusta ja läsnäolo oli pakollista. Englannin kurssit koin hyvin vaativiksi ja vaikka olen mielestäni ollut ihan hyvä (keskivertoa parempi) englannissa, niin petyin hieman suullisen kurssin arvosanaan ja ehkä tulevaisuudessa aion korottaa sitä.

Ruotsin pakolliset opinnot sen sijaan osoittautuivat yllättävästi rennoiksi ja jopa ihan mukaviksi. Tuota pakollista kurssia varten tein alustavasti kuitenkin puoli vuotta töitä esimerkiksi suorittamalla ruotsin kertauskurssin Helsingin avoimessa yliopistossa ja sen jälkeen jatkaen itsenäistä opiskelua. Lähtötasoni oli käytännössä nolla ja nolottaa hieman myöntää, että se varsinainen ruotsin kurssi meni melko rimaa hipoen läpi. Tärkeintä kuitenkin, että nyt se on alta pois! Tuo ruotsi oli itselleni myös ennen tutkintohakuisten opintojen aloittamista sellainen kynnyskysymys, että onko minun mitään järkeä lähteä edes opiskelemaan yliopistoon.

Filosofian ja yhteiskuntatieteiden perusopintojen ja noiden kieliopintojen lisäksi olen tehnyt avoimessa yliopistossa myös aikuiskasvatustieteen perusopinnot sivuaineena. Oikeastaan siitä syystä olen näitä opintoja enemmän avoimen puolella tehnyt, että minulla olisi mahdollisuus päästä opiskelemaan yliopistoon avoimen väylän kautta, mikäli päähaun osalta koe menee mönkään.

Tärkeäähän on siis tiedostaa, että avoimen yliopiston kurssien sisältö ja vaatimukset vastaavat yliopistossa opiskelua ja monilla kursseilla on avoimen opiskelijoiden lisäksi tutkinto-opiskelijoita. 

Mitähän vielä voisi avoimista opinnoista sanoa… Totta kai ne ovat lompakkoa keventäneet, mutta kun on motivaatiota ja tietää mitä tahtoo, niin on se sen arvoista. Etenkin siinä vaiheessa, jos opiskelupaikka irtoaa sieltä yliopistosta.

Lisäksi olen ymmärtänyt, että nykyään avoimen yliopiston opintoja suorittamalla saa kuitattua aktiivimallin vaatiman aktiivisuuden. Kuitenkin työttömänä työnhakijana ollessa on oltava valmis ottamaan vastaan töitä, vaikka avoimen opintoja suorittaisikin, mikäli haluaa saada työttömyysturvaa. Myös opiskelun tukemista työttömyysturvalla on lisätty ja jos vain on TE-toimiston kanssa sopinut hyvissä ajoin suunnitelmat etukäteen, niin ensimmäiset kaksi vuotta opinnoista voi opiskella työttömyysturvalla tuettuna, tässä kuitenkin ehtona taisi olla yli 25 vuoden ikä. Vaihtoehtoisesti tuon kaksi vuotta voi opiskella myös ansiosidonnaisella päivärahalla, mikäli on siihen oikeutettu.

Avointen opintojen suhteen lapsen saaminen ei ole muuttanut omaa opiskeluani tai hankaloittanut sitä kovinkaan paljon. Mies onneksi auttaa paljon ja kesän jälkeen, mikäli pääsen aloittamaan varsinaiset opinnot, tytölle on hoitopaikka valmiina odottamassa. Mikäli taas en pääse tästä hausta sisään, jatkan vain avoimen opintoja kotona eikä se oikeastaan haittaisi, sillä saisinpahan viettää aikaa lapseni kanssa. Tämä saattaa olla myös yksi blogiaihe tulevaisuudessa; kuinka yhdistää vanhemmuus ja yliopisto-opinnot?

Toivottavasti pystyn osaltani rohkaisemaan muitakin opiskelemaan avoimessa yliopistossa ja hakeutumaan yliopistoon, mikäli siellä jokin ala kiinnostaa. Minusta tuntuu, että etenkin yhteiskuntatieteiden osalta opiskelijoita on enemmän erilaisista taustoista, joten ei kannata pelätä etteikö sopeutuisi joukkoon. Lopulta kuitenkin opiskelu on itseä varten, omaa tulevaisuutta ja työllistymistä varten. Itsekin usean "roskatutkinnon" ja lukemattomien pätkätöiden jälkeen olen päättänyt opiskella alalle, jossa on varma työllistyminen ja pääsee tekemään työtä, jolla on tarkoitus.

- Fabu

Kaikki alkaa jostakin

Olen jo pitkään haaveillut blogin kirjoittamisesta ja siitä, että kirjoittamalla pystyisin jäsentelemään omia ajatuksia ja pohdintoja selkeämmin. Kirjoittaminen myös suo sen pienen oman hetken, jonka aikana voi ladata akkuja kaiken pyörivän arjen keskellä. Minulta kuitenkin meni melko kauan päättää raameista, joiden sisällä pysyä kirjoitusteni kanssa ja tänään päätin ottaa vihdoinkin työn alle jo pidempään suunnitelmien alla olleen projektin.

Pääasiassa tulen kirjoittamaan erilaisista itseäni kiinnostavista yhteiskunnallisista aiheista, mutta varmasti tulee myös muunlaisiakin kirjoituksia, kuten esimerkiksi sosiaalityön opiskelusta. Olen hakenut opiskelemaan sosiaalitieteitä ja tälläkin hetkellä minun pitäisi olla lukemassa pääsykokeisiin. Näkökulmani yliopisto-opintoihin on hieman erilainen, sillä itselläni ei ole akateemista taustaa ja näin olen siis vähemmistön asemassa, mikäli opiskelupaikka irtoaa. Olen suorittanut opintoja avoimessa yliopistossa ja lähdin vähän vahingossa tälle tielle, sillä vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut koskaan kuvitellakaan hakevani yliopistoon muun muassa sosioekonomisen taustani vuoksi. Haluan siis rohkaista myös muita erilaisista taustoista olevia hakemaan ennakkoluulottomasti opiskelemaan itseään kiinnostavia aloja! Tässä mainittakoon vielä että itselläni ei ole myöskään lukiopohjaa, mutta se ei ole estänyt pärjäämästä opinnoissa.

Kirjoitan mieluiten nimimerkin takana, sillä minulla ei ole käyttäjätilejä sosiaalisessa mediassa ja haluan pitää siitä pienestä yksityisyyden hitusesta kiinni, mikä ihmiselle vielä toistaiseksi suodaan. Uskaltaisin varmasti kirjoittaa kaiken myös omalla nimelläni, sillä en halua ainakaan tietoisesti loukata ketään ja pyrin siihen, että kirjoitukseni ovat eettisiä ja edes jollakin tapaa "hyvällä maulla" kirjoitettuja. Voisin myös avata hieman ajatusta blogin nimen takana, sillä se saattaa kuulostaa omituiselta ja se tuntuu itsestänikin vielä hieman vieraalta. Sana fabula on latinaa ja tarkoittaa muun muassa tarinaa, pulmaa ja huolta. Segregatim puolestaan tarkoittaa syrjässä tai erillään. En ole millään tavalla latinan taitaja ja lähinnä vain yhdistin nuo sanat blogini nimeksi, koska haluan nimen ilmentävän sellaista "sivustakatsojan" roolia, joka on syrjässä huolinensa ja ajatuksinensa.

Pääsykoemateriaalit ovat tänä vuonna varsin mielenkiintoisia ja niiden pohjalta sopisikin pohtia monia asioita. En kuitenkaan tällä kertaa ryhdy niistä kirjoittamaan, mutta voin valottaa aiheita sen verran, että niitä ovat ainakin kulutus, ympäristö ja luokkaerot.

Eli: jos olet kiinnostunut sosiaalityön opinnoista (tai muuten yliopisto-opiskelusta) ja yhteiskunnallisista asioista, olet todennäköisesti löytänyt oikeaan paikkaan!

- Fabu